Miten kestävä elämäntapa näyttäytyy uutisissa ja millaisia perusteluita ja ratkaisuja media esittää asumisen ilmastovaikutuksen vähentämiseksi? Sanna Fogde tarkasteli pro gradu -tutkielmassaan ilmastoviisaan asumisen kuvauksia Ylen verkkouutisissa. Uutisissa korostuu teknokraattinen maailmankuva, jossa tieto, teknologia ja markkinatalouden periaatteet ovat hallitsevia. Samalla kuitenkin myös kestävään elämäntapaan ja ekologiseen kestävyyteen liittyvät arvot ovat yleistymässä ja saavuttaneet jalansijaa julkisessa keskustelussa.
Uutisia pidetään yleisesti tosiasioiden välittäjinä ja ne vaikuttavat mielikuviimme ja ajatuksiimme, jotka puolestaan vaikuttavat vuorovaikutuksen kautta arvoihimme ja toimintaamme. Uutiset ovat osa julkista keskustelua ja niillä suuri merkitys siinä, millaisia mielikuvia ja ajatusmalleja ihmisille luodaan. Uutisilla on siis mahdollisuus ruokkia ihmisten ajatusmaailmaa uusilla näkökulmilla ja herätellä meitä näkemään asioita toisin.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani ilmastoviisaan asumisen representaatioita Ylen verkkouutisissa. Ilmastoviisasta asumista käsittelevissä uutisissa kuvataan pääsääntöisesti asumisen käytäntöjä ja teknisiä ratkaisuja, joilla asumista muutetaan kestävämpään suuntaan. Säästämisen näkökulma nostetaan usein esille ja mahdollisuus säästää rahaa nousee usein jopa ilmastonmuutoksen hillitsemistä tärkeämmäksi tavoitteeksi. Kuvaukset kestävämmästä kuluttamisesta ja elämäntavasta nousevat kuitenkin taloudellisten ja teknisten näkökulmien rinnalle.
Ihmiset kuluttajina
Verkkouutisissa on tavallista esittää ihmiset kuluttajina ja rohkaista ihmisiä kulutukseen, vaikka todetaankin kulutuksen aiheuttavan suurimman osan ilmastopäästöistä. Uutisissa esillä ovat myös ilmaston kannalta kestävämmät tavat kuluttaa, kuten erilaiset energiatehokkaat tekniset ratkaisut ja arjen käytännön niksit. Päästöjä pyritään pääsääntöisesti vähentämään luopumatta olemassa olevasta elintasosta tai -tavoista.
Energiatehokkuutta ja erilaisten laitteiden hankintaa ja käyttöönottoa perustellaan usein investointina, sillä vaihtamalla tehokkaampiin tekniikoihin energiaa kuluu vähemmän ja rahaa säästyy. Myös erilaisten asumisen käytäntöjen, kuten veden ja sähkön kulutuksen pienentämiseen vaikuttavat toimet perustellaan lukijoille usein rahan säästämisen näkökulmasta, jolloin ilmastolle suotuiset vaikutukset jäävät toissijaisiksi. Ekologisen kestävyyden kuvauksissa kestävä asuminen esitetään puolestaan kokonaisvaltaisena elämäntapana, joka poikkeaa valtavirrasta. Kestävän elämäntavan kuvauksissa korostuu elämänlaatu, hyvinvointi ja yksilöllisyys.
Tieto, teknologia ja markkinatalouden periaatteet hallitsevat
Verkkouutisten taustalla vaikuttavat erityisesti markkinatalouden, hyvinvointiyhteiskunnan ja ekologisen kestävyyden arvot. Suomalaisen yhteiskunnan toiminta nähdään useimmiten markkinatalouden periaatteiden kautta, jolloin myös asumisen aiheuttamat ilmastovaikutukset pyritään ratkomaan tästä maailmakuvasta käsin. Rahan oletetaan toimivan tehokkaana motivaattorina ihmisten teoille ja rahan merkitystä yksilöille ja yhteiskunnalle korostetaan.
Hyvinvointiyhteiskunnan arvot ilmenevät siinä, että muutos ilmastoystävällisempään yhteiskuntaan halutaan toteuttaa demokraattisten päätösten kautta tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Teksteissä nousee tällöin esiin huoli pienituloisten mahdollisuuksista muuttaa asumistaan ilmastoviisaammaksi, sillä erilaiset tekniset ratkaisut ovat usein kalliita ja vaativat asukkailta investointeja. Ekologinen kestävyys ja siihen liittyvät arvot haastavat kuitenkin kahta ensiksi mainittua ideologista maailmankuvaa kyseenalaistamalla jatkuvan kuluttamisen tarpeellisuuden ja tuomalla esiin esimerkkejä kestävästä elämäntavasta ja valinnoista.
Erilaiset näkökulmat sekoittuvat uutisissa, mikä kertoo siitä, että kestävään elämäntapaan ja ekologiseen kestävyyteen liittyvät arvot ovat yleistymässä ja saavuttaneet jalansijaa julkisessa keskustelussa. Tästä huolimatta verkkouutiset välittävät lukijoilleen teknokraattista maailmankuvaa, jossa tieto, teknologia ja markkinatalouden periaatteet ovat hallitsevia.
On tärkeää nostaa esiin julkisen keskustelun arvomaailmaa ja taustaoletuksia, sillä asuminen on yksi suurimmista kulutusperäisten päästöjen aiheuttajista Suomessa. Ihmiset tarvitsevat uusia ajatusmalleja ja ratkaisuehdotuksia miettiessään omia arvojaan ja valintojaan liittyen ilmastoviisaampaan asumiseen ja elämiseen. Tähän aihetta monipuolisesti käsittelevät uutiset antavat hyviä eväitä.
Kirjoittaja
Sanna Fogde on Vaasan yliopistosta valmistuva viestinnän maisteriopiskelija, joka työskenteli Decarbon Home hankkeessa osa-aikaisena tutkimusavustajana opiskelujen ohella lukuvuonna 2021–2022.
Puun käyttö kerrostalorakentamisessa on noussut mielenkiintoiseksi vaihtoehdoksi kaupunkiympäristössä, sillä puu toimii rakennuksissa pitkäaikaisena hiilivarastona. Tutkimuskatsauksemme keskittyi kokoamaan yhteen puukerrostalorakentamisen markkinoiden kasvun keskeisiä esteitä ja mahdollistavia tekijöitä, tunnistamaan alan keskeisiä toimijoita sekä käytettyjä tutkimusmenetelmiä. Synteesi muodostui vuosien 2000–2020 aikana ilmestyneistä vajaasta 700 artikkelista Web of Science ja Scopus-tietokannoissa, joista 42 artikkelia valikoitui lopulliseen sisältöanalyysiin. Tulosten mukaan puukerrostalorakentamisen yleistymistä tukee erityisesti teollisen esivalmistuksen mahdollistama kustannustehokkuus sekä erityisesti kuluttajien ja arkkitehtien näkemykset puumateriaalien eduista kestävän kehityksen näkökulmasta. Olemassa olevaa tutkimusta hallitsevat tapaustutkimukset, laadullisten aineistojen käyttö ja maantieteellinen keskittyminen Pohjoismaihin.
Abstract
Climate change sets high pressures on the construction industry to decrease greenhouse gas emissions. Due to the carbon storage properties and potential to use renewable resources efficiently, wooden multi-storey construction (WMC) is an interesting alternative for the construction industry to enhance sustainable development combined with the aesthetic and well-being benefits of wood perceived among many consumers. For forest industry firms, industrial wood construction is a possibility to seek for business opportunities and bring socio-economic benefits for local economies. Despite positive drivers, WMC still remains a niche even in the forest-rich countries.The purpose of our study is to add understanding on the WMC market development by conducting a systematic literature analysis on international peer-reviewed studies from the past 20 years. Our special focus is on the role of WMC in the housing markets studied from the perspectives of the demand, supply and local governance factors. As specific aims, we 1) synthesize the key barriers and enabling factors for the WMC market growth; 2) identify the actors addressed in the existing studies connected to the WMC market development, and 3) summarize research methods and analytical approaches used in the previous studies. As a systematic method to make literature searches in Web of Science and Scopus for years 2000–2020, we employed PRISMA guidelines. By using pre-determined keywords, our searches resulted in a sample of 696 articles, of which 42 full articles were after selection procedure included in-depth content analysis. Our results showed cost-efficiency gains from industrialized prefabrication and perceived sustainability benefits by consumers and architects enabled a WMC market diffusion. The lack of experiences on the WMC, and path dependencies to use concrete and steel continue to be key barriers for increased WMC. Although our research scope was the global WMC market development, most of the literature concerned the Nordic region. The key actors covered in the literature were businesses (e.g., contractors, manufacturers and architects) involved in the wood construction value-chains, while residents and actors in the local governance were seldomly addressed. Currently, case studies, the use of qualitative data sets and focus on the Nordic region dominate the literature. This hinders the generalizability of findings in different regional contexts. In the future, more research is needed on how sustainability-driven wood construction value-chains are successfully shaping up in different geographical regions, and how they could challenge the dominant concrete-based construction regime.
https://decarbonhome.fi/wp-content/uploads/2021/01/DecarbonHome_light.png00Kaarina Kaminenhttps://decarbonhome.fi/wp-content/uploads/2021/01/DecarbonHome_light.pngKaarina Kaminen2022-05-24 19:19:052022-05-24 19:19:06Jussila J., Nagy E., Lähtinen K., Hurmekoski E., Häyrinen L., Mark-Herbert C., Roos A., Toivonen R., Toppinen A. (2022). Wooden multi-storey construction market development – systematic literature review within a global scope with insights on the Nordic region.
Olemme pitkällä kevättä, joka tulee määrittelemään tulevaisuutemme suunnan. Kahden vuoden hermoja raastava, asumista muuttava ja liikkumista uudelleen arvottava pandemia tuntui loppuvan Venäjän aloittaessa hyökkäyssotansa Ukrainaa, Eurooppaa ja fossiilisista polttoaineista irti pyrkivää maailmaa kohtaan. Olemme löytäneet itsemme tilanteesta, jossa Venäjän taloudellinen ja poliittinen kytkeminen länteen on tullut tienhaaraan. Kansalaisyhteiskuntien liikkumavaran suhteen olemme jo pitkään kulkeneet täysin eri polkuja. (Flikke 2016, Laine 2017). Jotkin Euroopan maat ovat sitoneet energiankulutuksensa, asuntojen lämmityksen ja sitä kautta yhteiskuntarauhan venäläiseen öljyyn ja kaasuun. Toiset pohtivat kuumeisesti, miten energiankulutusta vähennetään ja mitä vanhoja tuotantomuotoja voidaan valjastaa ennen kuin energiatalous toimii joko omavaraisesti tai luotettujen valtioiden verkostossa uusiutuvilla ja vähähiilisillä energiamuodoilla. Ukrainan kokemusten myötä pitää voida kysyä eikö olisi voitu järkevämmin ajaa ihmisoikeusperiaatteita rakennettaessa eurooppalaista energiajärjestelmää.
Emme ole vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. On ehkä hedelmällistä hakea yhtymäkohtia ja oppia vuosien 1866–1868 katovuosista ja nälänhädästä. Suomi, Snellmannin johdolla, pyrki eroon sananlaskusta ’kyllä keisari ruokkii’ ja valtion velanotosta. Snellmannin hätäfilosofian mukaan valtion kassa ei voinut olla pohjaton – etenkään oman markan vahvistamassa autonomiassa, ja valtio ei saanut holhota vaan sen piti rohkaista selviämään kriiseistä omin voimin. Ajateltiin, että kansantalous vahvistuisi maakaupan vapauttamisen, kotiteollisuuden ja maaseudun toimeliaisuuden myötä. Olisi mukava sanoa, että kansa otti onnensa omiin käsiinsä, kävi kauppaa ja kouluttautui, mutta näin ei käynyt. Yksin vuonna 1868 noin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta väestöstä kuoli, maaseudun hätä ja omistamisen epätasa-arvo ajoi tilattoman väestön kaupunkeihin ja hätäaputöihin, infrastruktuurirakentamisen kärsimyksiin, ja keskelle pilkkukuumeen ja lavantaudin bakteerihautomoja. Vuoden 1867 massiiviseen katoon ei ollut tai ei voitu käyttää viljapuskuria ja byrokratia oli voimallisempaa kuin orastava kansallistunne. Olisiko 1860-luvun uudistuva Suomi toiminut toisin, jos se olisi kyennyt varautumaan ilmaston oikullisuuteen? Todennäköisesti. Jälkikäteen Snellman kysyi ”Eikö olisi woitu järkewämmin käyttää sitä, mitä annettiin” (US 1892) ja toimia oikeudenmukaisemmin.
Ilmastonmuutos koskettaa kaikkia
Ilmastokriisi on suurin ihmiskunnan kohtaama ongelma. Halusimme tai emme ilmastonmuutos koskettaa meitä kaikkia. Ei välttämättä tänään ja nyt – mutta takuulla tulevina vuosikymmeninä. Nykyelämäntapamme on velanottoa tulevilta sukupolvilta. Kuva 1 esittää maapallon keskilämpötila vuodesta 1880 vuoteen 2021 suhteessa vuosien 1950–80 ilmastokauteen. Tummin sininen tarkoittaisi yhtä astetta kylmempää ilmastoa. Itse asiassa kylmin vuosi tällä aikajanalla – 1909 – oli vain puoli astetta verrokkijaksoa kylmempi. Tumman keltainen tarkoittaa yhtä astetta lämpimämpää. Vuodet 2016 ja 2020 eivät itseasiassa mahdu skaalaan (±1°C). Vaikea nähdä, että ilmakehän vuosittaisen hiilidioksidipitoisuuden noustessa reippaasti yli 400 ppm:n lämpötilat palautuisivat ’normaalina’ pitämillemme tasoille (vrt. Rubino ym. 2013).
Kuva 1. Globaali maa-meri lämpötilaindeksi vuosilta 1880–2021 verrattuna ilmastokauteen 1950–1980 (Data: GISS 2022). Indeksi verrokki-ilmastokauden päällä ilmaisee sini-kelta-väriskaalan minimiä (-1°C) ja maksimia (+1°C).
Mitä pitempiaikaisia ilmastomallinuksia tehdään sitä synkemmältä tulevien sukupolvien elämä näyttää. Christopher Lyonin (2022) tutkimusryhmä mallinsi kasvihuonekaasujen eri skenaarioita vuoteen 2500 asti. Periaatteessa heidän sanomansa on se, että jos päätöksiä ei tällä vuosikymmenellä tehdä, tarvitaan ihme suunnan muuttamisessa. Joten ei ole sattumaa, että ilmastotutkijat tänä keväänä ovat purkaneet huolestumistaan aktivismilla, ja koittaneet saada tiedettä esille riippumatta siitä pidätetäänkö heitä kansalaistottelemattomuudesta.
Hallitustenvälisen ilmastopaneelin kuudes arviointiraportti totesi, että ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on yksiselitteistä (IPCC 2021). Viime kuussa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri António Guterres (2022) totesi painokkaasti, että ”oikeasti vaarallisia radikaaleja ovat ne maat, jotka ovat lisäämässä fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Fossiilisten polttoaineiden infrastruktuuriin sijoittaminen osoittaa moraalista ja taloudellista hulluutta.” Pitäisi olla selvää, että kaikki järkevät investoinnit ovat investointeja vähähiiliseen tai fossiilittomaan tulevaisuuteen. Tämän tulevaisuuden edistämiseksi tarvitaan myös diplomatian keinoja. Jos huhtikuussa lämpötila nousee 47 celsius asteeseen, ei katseiden pitäisi kohdistua hiilivoimaloiden kapasiteetin lisäämiseen vaan niiden alasajoon. Ihmiskunta ansaitsee parempaa.
Kasvihuoneilmiö, kuten lajien synty, tunnistettiin jo 1850-luvulla. Kesti kuitenkin lähes sata vuotta ennen kuin hiilidioksidin ja metaanin ilmastovaikutuksesta alettiin puhua laajemmin. Suomessa asia on tiedostettu jo pitkään. Helsingin Sanomien edeltäjä, Päivälehti 4. helmikuuta vuonna 1900 kirjoitti Fyysillisen yhdistyksen kokouksesta, jossa Professori Homén, myöhempi valtioneuvos, kävi läpi ruotsalaisen Svante Arrhenniuksen teoriaa lämpötilojen vaihtelun ja hiilihappomäärän muutoksesta ilmakehässä ja esitti itselleen kysymyksen ”Onko hiilihapon lisäys, jonka meidän päivien teollisuus polttamalla saa aikaan, niin suuri että se voi vaikuttaa ilmastoon. Vastaus on myöntävä” (Päivälehti 1900). En tiedä ajatteliko pieksämäkeläislähtöinen Hómen, että vielä 120 vuotta myöhemmin hänen esittämä kysymys olisi kiistanalainen.
Asuminen sekä tuottaa ilmastokriisiä että kärsii siitä. Asumisesta, rakentamisesta ja lämmönsäätelystä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt muodostavat merkittävän osan Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (Nissinen & Savolainen 2019, Salo ym. 2021). Samalla, yhä pidempikestoiset hellejaksot tekevät erityisesti kaupunkielämästä tukalaa. Sateisuuden lisääntymisellä ja talvilämpötilojen vaihtelulla on vaikutusta kotiemme kestävyyteen. Maailmanlaajuisesti merenpinnannousu mannerjäätiköiden lohkoillessa ja merijään sulaessa muodostuu ongelmaksi miljoonille Dhakasta Miamiin. Ilmastonmuutos koettelee myös luonnonympäristöjä ja osa luontokadosta aiheutuu elinympäristöjen menetyksestä ilmastosyistä. Periaatteessa on mahdollista, että mustikkasatomme kutistuvat. Myrskyjen voimistuminen tuottaa ongelmia myös energiansiirto- ja liikenneinfrastruktuurille.
Vähähiilinen utopia ja ilmasto-oikeudenmukaisuus?
Vähähiilinen yhteiskunta ei ole mahdottomuus. Toteutuakseen se vaatii arjen käytäntöjemme uudelleenajattelua asumisesta liikkumiseen sekä sitoutumista yhteiseen vuosikymmeniä kattavaan ilmastopolitiikkaan, joka pohjaa siihen, että kansalaiset, ja ihmiskunta, ymmärtävät minkälainen umpikuja fossiilisten polttoaineiden globaalitalous on.
Auttaa jos pystymme visualisoimaan fossiilivapaan, luonnonkiertoa matkivan yhteiskunnan, jossa asuminen ei tuota lisää kasvihuonekaasupäästöjä (Lenton & Latour 2018) ja muokkaamaan asumisen ihanteita kohti tällä hetkellä utopialta kuulostavaa tulevaisuutta. Moisia utopioita epäilee ymmärrettävästi moni erityisesti matalan tulotason lähiöissä ja tyhjenevissä maaseutukylissä. Mutta Anatole Francea (1906: 73) siteeraten ”ilman menneisyyden utopisteja ihmiset eläisivät edelleen kurjina ja alasti luolissa, sillä utopistit piirsivät ensimmäisen kaupungin linjat. […] Utopia on kaiken edistyksen periaate ja pyrkimys parempaan tulevaisuuteen.”
Mikään muutos, murros tai kriisi ei itsessään ole oikeudenmukainen. Joillakin on enemmän mahdollisuuksia ottaa vastaan ilmastokriisin vakavuus ja investoida vähähiiliseen asumiseen kuin toisilla. Toiset taas elävät jo valmiiksi niin säästeliäästi, että heidän kulutuksellaan ei juuri ole vaikutusta ilmastonkriisin syvenemiseen. Lucas Chancel ja Thomas Piketty (2015: 2) laskivat, että maailman köyhempi puolisko aiheuttaa noin 13 prosenttia kulutuksen päästöistä, kun taas 45 prosenttia päästöistä syntyy maailman rikkaimman kymmenyksen käsissä.
Voimme puhua globaalisti ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, joka Farhana Sultanan (2022: 118) sanoin ”ottaa huomioon, miten ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisiin eri tavoin, epätasaisesti ja suhteettomasti”, toisin sanoen, he, joihin ilmastonmuutos vaikuttaa suhteettoman paljon, ovat usein vähiten vastuussa sen aiheuttamisesta. Yhtäältä emme voi kansallisessa ilmastopolitiikassa puskea päästöjä muualle (Sovacool ym. 2019) ja toisaalta meidän pitää osana hyvinvoivaa globaalia pohjoista löytää keinoja maksaa ’ilmastovelkaa’ (Turhan 2021) edistämällä energiamurrosta. Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii myös pitkän aikavälin ajattelua ja tilivelvollisuutta tuleville sukupolville (Brown Weiss 1992). Ilmaston suhteen olemme kaikki vastuussa kehityksen oikeudenmukaisuuden hinnasta. Mutta oikeudenmukaisuudessa ei ole vain kysymys resurssien ja mahdollisuuksien jakautumisesta. David Schlosberg (2004: 536) toteaa, että ”kulttuurisen identiteetin tunnistaminen on perustavanlaatuinen kysymys osallistuvan ja osallistavan demokratian toteutumisessa”. Vaikuttava ilmastopolitiikka kuuntelee niitä ääniä, jotka on aiemmin hiljennetty, marginalisoitu tai jätetty huomiotta. Siten sosiaalinen oikeudenmukaisuus on olennainen osa ilmastonmuutoksen hillintää.
Jokainen teko on tärkeä
Ratkaisu ilmastokriisin on käytännöllinen sekä kulttuurinen. Meidän pitää muuttaa tai kenties hahmottaa paremmin suhteemme maahan, energiaan, ruokaan ja luonnonvarojen käyttöön sekä miettiä uudelleen taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia tekijöitä. Ilmastokriisin kanssa eläminen on meidän jokaisen vastuulla, ja ratkaisu koostuu pienistä arjen pisaroista. Sarah Bakewell toteaa kirjassaan At the Existentialist Café, että ”pienetkin päätökset tulisi tehdä ikään kuin päättäisimme koko ihmiskunnan puolesta” (Bakewell 2017: 10). Tässä mielessä olemme kaikki ilmastoaktivisteja ja paremman tulevaisuuden tekijöitä aina kun säästämme kotiemme lämmityksestä, tai viilennyksessä, tai investoimme energiatehokkuuteen, vähennämme vedenkulutusta tai käytämme rajatumman ajan sähkölaitteita.
Ilmastokriisistä voi ahdistua, mutta jokaisen oma toimijuus ja resurssiviisaus auttaa. Maria Ojalan tutkimusryhmä (2021) on todennut, että ilmastoahdistusta torjutaan parhaiten tekemällä jotain asian eteen. Rakentava selviytymismenetelmä helpottaa ilmastoahdistusta ja estää ahdistuksen muuttumisen hyvinvointia huonontavaksi. Ilmastoaktivisti Greta Thunbergin (BBC 2021) sanoin ”Voimme aina estää asioiden kääntymistä vielä pahemmaksi. Ei ole ikinä liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme.” Tässä on yksi vastaus ilmastokriisiin. Muutamme käyttäytymistämme niin, että muut huomaavat ja alkavat tehdä samaa. Se mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä tai mikä on arjen ihanne, muovaa maailmaa tehokkaimmin. Tästä on myös kyse sosiaalisissa keikahduspisteissä, joissa ”aikaisemmat kertyvät ja kohdennetut toimet kasautuvat siten, että suhteellisen pieni tapahtuma synnyttää rakenteellisen muutoksen, jolloin järjestelmä muuttuu laadullisesti erilaiseksi” (Tàbara 2021). Perättäiset, kertautuvat onnistumiset voivat aiheuttaa sosiaalisen kierteen, joissa vähähiiliset teot tuottavat itseään, ja yht’äkkiä huomaamme elävämme menneisyyden utopiaa.
Asumisen energiamurrokset ja segregaatio
Suurin osa suomalaisten varallisuudesta on kiinni rakennuksissa ja rakenteissa, jotka heijastavat aikakautensa ihanteita. Näitä rakenteita ei ole aina yksinkertaista saatikka nopeaa muokata vastaamaan ilmastonmuutoksen hillintää tai siihen sopeutumista etenkään silloin kun korjattavana on 1960-luvun lähiörakentamisen komplekseja, jotka suunniteltiin kestämään noin 50 vuotta. On selvää, että maalämmön ja ilmalämpöpumppujen ilmastovaikutukset ovat selvästi vähäisempiä kuin suoran sähkölämmityksen tai öljylämmityksen (Paiho ym. 2017). Ilmanvaihdon ehdoilla tapahtuva rakenteiden tiivistäminen hukkalämmön vähentämiseksi on toinen merkittävä asumiseen liittyvä ilmastoteko (Kanafani ym. 2021). Energia- ja kulutusmurroksiin liittyvät muutokset ovat kotitalouksille ja yhteisöille taloudellisia – jollakin aikavälillä. Ongelmaksi muodostuu se, miten siirtymä toteutetaan oikeudenmukaisesti, millä aikavälillä ja miten siirtymän välttämättömyydestä puhutaan. Nämä tekijät vaikuttavat murrokseen tarvittavan tulevaisuudenuskon rakentumiseen.
Energiamurroksessa aikailu maksaa kotitaloukselle. Siinä missä siirtyminen vähähiiliseen asumiseen maksaa itsensä takaisin ja erityisesti haja-asutusalueilla omaa sähköntuotantoa voisi siirtää myös ajoneuvojen akkuihin, ne, joilla ei ole mahdollisuuksia vaihtaa asunnon lämmönsäätelytapaa maksavat tulevaisuudessa suhteessa enemmän. Asuinalueet eriarvoistuvat usein entisestään, kun rakennustekniikaltaan vanhanaikaiset taloyhtiöt muodostuvat vähemmän houkuttelevaksi. Siten kasvavat energiakustannukset ja vähähiilisyyden investointikynnykset voivat syventää segregaatiota. Suomeenkin voi muodostua vähähiilisiä asuinalueita, joissa varsinaiset asuinkustannukset ovat huomattavasti matalampia ja alueita, joissa rakennusten arvo ei riitä vakuudeksi energiaremonttien tekoon (Bouzarovski & Tirado Herroro 2017). Meillä Decarbon-homessa on kokemusta tästä Turun Hepokullasta, jossa seitsemälle taloyhtiölle myönnettiin ’vihreää lainaa’ asuinalueen tulevaa arvoa vastaan, jotta linja- ja ulkosivuremonttien oheen saatiin myös lämmitysjärjestelmän vaihto maalämpöön aurinkopaneelivarauksin. Vaikka alue on lähellä Turun keskustaa, rahoittajat eivät helposti lähde tällaisiin suurprojekteihin mukaan siitäkin syystä, että suurremonttien organisointi on vaikeaa. Energiamurrokset kuitenkin vaativat ’tahtopolitiikkaa’ ja tulisieluja, jotka vievät asiaa eteenpäin ja saavat aikaan ajattelutapojen muutoksia (Sperling 2017).
Asumisen vähähiilisessä energiamurroksessa on kyse tilallisesta oikeudenmukaisuudesta, ja siitä että murroksen myötä ei pääse syntymään ‘köyhyystaskuja’. Eriytymiskehityksellä on merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ilmastotavoitteista puhutaan ja miten ne hyväksytään (Weckroth & Ala-Mantila 2022). Kohoavat polttoaine- ja asuntojen lämmönsääntelylaskut asettavat suomalaiset erityisesti kaupunkien ulkopuolella ja pienituloisissa lähiöissä vaikeaan asemaan. Yleensä laajat poliittiset muutosstrategiat nauttivat enemmän kannatusta, kun taloudessa menee hyvin. Laskusuhdanteessa uudistuksiin suhtaudutaan penseämmin, etenkin jos muutosta ei omin voimin kyetä tekemään.
Ilmastoasenteet ja joukkoihin identifioituminen
Ilmastokriisin ymmärtäminen edellyttää, että hahmotamme asenteita ja arvoja sekä yhteisöjä, joilta haemme hyväksyntää. Kuten monet muutkin poliittisen keskustelun teemat myös ilmasto politisoituu hyvin herkästi (Tuitjer ym. 2022). Joidenkin ajamaa teemaa vastustetaan vain siitä syystä, että voidaan jossain asiassa olla eri mieltä. Stefan Drews ja Jeroen van der Bergh (2016) muutama vuosi sitten hahmottivat kysymystä mikä selittää ilmastopolitiikan julkista tukea tekemällä meta-analyysin miltei sadasta empiirisestä tutkimuksesta. Vasemmisto-Oikeisto jakolinjojen ohella selittävänä tekijänä nousivat mm. tasapuolisuutta kannattavat arvot, luottamus poliitikkoihin ja tutkijoihin ja osallistuminen kansalaisyhteiskuntaan.
Erityisesti Yhdysvalloissa konservatiivinen valkoinen mies -efekti on aiemmin sävyttänyt ilmastoskeptisyyttä. Aaron McCright ja Riley Dunlap (2011) kirjoittivat miten miehet haluavat vaikuttaa ’coolilta’ samanmielisten joukossa ja toistivat sanomaa millä olettivat sopivansa joukkoon. Tutkijoiden mukaan ”Ilmastonmuutoksen kiistäminen on identiteetin [ja maskuliinisuuden] suojaamisen muoto” – ja osa sitä miten maailman näkee ja miten haluaa tulla nähdyksi (Vainikka 2015).
Mutta onko ilmastokriisin kieltäminen sitten jonkin ihmisryhmän vika? Ei välttämättä. Duncan Watts ja Peter Sheridan Dodds totesivat ehkä sosiologiasta perinnettä vastakarvaan (Katz & Lazarsfeld 1955), että ”merkittävintä sosiaalista muutosta ei aja influensserit (tai mielipidevaikuttajat) vaan helposti vaikuttuvat yksilöt, jotka vaikuttavat muihin helposti vaikuttuviin yksilöihin” (Watts & Dodds 2007: 442) Hermeneuttiset mediakuplat (Watts & Rotschild 2017) edesauttavat poliittista polarisaatiota ja johtavat perinteisten instituutioiden epäilyyn. Äskettäin David Brookman ja Joshua Kalla (2022) tekivät kokeen, jossa koehenkilöt kuukauden ajan seurasivat jotain muuta televisiokanavaa kuin mihin olivat tottuneet. Foxin kääntäminen CNNksi avasi täysin uusia keskusteluita ja tapahtumia. Lyhyesti sanottuna ”Media täydentää ja uudistaa tiettyjä poliittisia näkemyksiä, vaikkakin hyvin lyhyeksi aikaa antaen tiedonvälitykselle merkittävää valtaa”. Tieteen popularisointi on siten meidän tutkijoiden olennaisimpia tehtäviä, jotta DiCaprion ja Lawrencen tavoin katsoisimme myös ylös.
Suomalaisten ilmastopuhe ja ilmastoahdistus: Tuoreita tuloksia
Näiden ajatusten jälkeen on hyvä mennä tuoreisiin tutkimustuloksiin. Me Decarbon-Homessa työstimme talvella asuminen nyt ja tulevaisuudessa -kyselyn. Lähetimme kolmikielisen kyselyn 10000 18–80-vuotiaalle suomalaiselle maaliskuun alussa. Huhtikuun lopussa sulkeutuneen kyselyn vastausprosentti lähenteli viittätoista. Vastaajajoukko vaikuttaisi vastaavan perin hyvin suomalaista yhteiskuntaa. Massiivisen kysely kokonaisuudessaan sijoittuu aikaan, jolloin olimme heränneet uuteen geopoliittiseen ja energiaturvallisuuden realismiin. Tulosten analysointi on kesken, mutta nopeita nostoja on mahdollista tehdä.
Ensinnäkin suomalaiset puhuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksista jonkin verran perheensä parissa. Ehkä yllättävää on, että yli 50-vuotiaat vaikuttavat puhuvan asiasta enemmän kuin nuoremmat. Naiset puhuvat asiasta enemmän kuin miehet.
Erityisesti alle 50-vuotiaat naiset ovat kokeneet ilmastoahdistusta. Janet Swim ja kollegat (2022) äskettäin totesivat, että ilmastonmuutos ei niinkään herätä moraalisia ja relationaalisia tunteita kuten vihaa ja syyllisyyttä vaan sisäisesti koettua huolta. Kyse ei niinkään ole sukupolvien välisestä kuilusta, vaan huolesta tulevaisuudesta.
Kuva 2: Asuminen nyt ja tulevaisuudessa -kyselyn tuloksia. Kyselyn suunnitteluun osallistuivat Enni Ruokamo, Joni Vainikka, Charlotta Harju, Joonas Salmijärvi, Anna Strandell ja Jouni Räihä ja Decarbon-Home –konsortio. Kuvaajissa Ikä n=1448, Sukupuoli n=1427.
Poliittinen mandaatti ja yksittäisten ihmisten teot
Erityisesti alle 50-vuotiaat näkevät, että päätöksentekijöiden on tehtävä enemmän ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ja tämä väite saa enemmistön kannatuksen riippumatta iästä, sukupuolesta tai koulutustasosta. Poliittinen mandaatti ilmastotoimille näyttäisi siis olevan vahva.
Ehkä yllättävin tulos, tähän mennessä, on usko siihen, että yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä ilmastonmuutoksessa. Ja alaoikealla olevaan kuva on ehkä sellainen mihin voi hetkeksi pysähtyä.
Toimijuudella ja arjen käytännöillä on väliä. Jos pohdimme, että arjen ilmastoviisaus on uusi ihanne, voimme alkaa puhua massamuutoksesta.
Ilmastotutkija Chris Rapley totesi, että ”vaikutumme niiden näkemyksistä, joihin identifioidumme ja joiden arvostusta haemme” (Rapley 2012: 584) Arjen ilmastotoimien suhteen olemme saattaneet jo ohittaa keikahduspisteen matkalla kohti ilmastoviisasta normia. Näkyvällä massojen toiminnalla on ‘performatiivisia vaikutuksia’ käyttäytymiseemme (Borch 2012). Kun näemme, että muutkin uskovat arjen ilmastotekoihin, alamme tehdä niitä enemmän. Tässä tilanteessa olennaisinta on tarjota selkeitä menetelmiä, toteuttamiskelpoisia suunnitelmia ja tukea vähähiiliseen asumiseen siirtymisessä sekä pitää kiinni yhteisöjen koheesiosta.
Mistä ilmastoviisaus on tehty?
Mutta palataan lopuksi vielä Snellmanniin. Seisoessaan Runebergin haudalla toukokuussa 1877 Snellman siteerasi Saarijärven Paavoa, jossa mies sanoi vaimolleen ”pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jywät kowemmin kärsineelle naapurille” (SWL 1877). Naapuriapu on ollut suomalaisuuden ytimessä niin kauan kuin tuosta ytimestä on puhuttu. Nykyajan naapuruudessa on puhuttava myös segregaatiosta ja oikeudenmukaisesta energia- ja asumisenmurroksesta. Toisaalta maantieteessäkin on paljon puhuttu kansallistunteen hälvenemisestä sekä verkottuvien kaupunkien hallitsemasta tulevaisuudesta. Kaupungeilla on merkittävä osa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen sopeutumisessa – asuuhan, määritelmästä riippuen, puolet tai kaksi kolmesta kaupungeissa. Pandemia ja geopoliittinen myllerrys on katkonut näitä yhteyksiä ja työstänyt uusia siiloja. Vähenevien resurssien maailmassa on pidettävä erityistä huolta kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän toiminnasta. YK:n laajuisen diplomatian on toimittava ja kaikki valtiot on saatava fossiilittoman tulevaisuuden uralle. Muuten uhkana on, Snellmannin sanoin, että ”raadetaan kuten mies paloruiskun ääressä liekkien wallassa olewassa kaupungissa ilman pelastuksen toiwoa” (US 1892).
Ilmastoviisaus, kuten valtameretkin, on tehty pienistä pisaroista.
Lähteet
Bakewell, S. (2017). At the existentialist café. Other Press, New York.
BBC (2021, Lokakuu 31). Greta Thunberg on global climate activism. Andrew Marr spoke to Greta Thunberg, climate activist. Haettu 10.5.2022. <https://www.bbc.co.uk/programmes/p0b1d876>.
Borch, C. (2012). The politics of crowds: An alternative history of sociology. Cambridge University Press, Cambridge.
Bouzarovski, S. & S. Tirado Herrero (2017). The energy divide: Integrating energy transitions, regional inequalities and poverty trends in the European Union. European Urban and Regional Studies 24(1), 69–86.
Broockman, D. & J. Kalla (2022, Huhtikuu 1). The manifold effects of partisan media on viewers’ beliefs and attitudes: A field experiment with Fox News viewers. <https://doi.org/10.31219/osf.io/jrw26>.
Brown Weiss, E. (1992). In fairness to future generations and sustainable development. American University International Law Review 8(1), 19–26.
Chancel, L. & T. Piketty (2015). Carbon and inequality: From Kyoto to Paris. Paris School of Economics, Pariisi.
Drews, S. & J. C. van den Bergh (2016). What explains public support for climate policies? A review of empirical and experimental studies. Climate Policy 16(7), 855–876.
Flikke, G. (2016). Resurgent authoritarianism: The case of Russia’s new NGO legislation. Post-Soviet Affairs 32(2), 103–131.
France, A. (1906). Vers les temps meilleurs. Edouard Pelletan, Pariisi.
IPCC (2021). Summary for Policymakers. Teoksessa Masson-Delmotte, V., P. Zhai, A. Pirani, S.L. Connors, C. Péan, S. Berger, N. Caud, Y. Chen, L. Goldfarb, M.I. Gomis, M. Huang, K. Leitzell, E. Lonnoy, J.B.R. Matthews, T.K. Maycock, T. Waterfield, O. Yelekçi, R. Yu, and B. Zhou (toim.) Climate change 2021: The physical science basis. Contribution of working group I to the sixth assessment report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge, pp. 3−32, doi:10.1017/9781009157896.001.
Kanafani, K., Lund, A.M., Worm, A.S., Jensen, J.D., Birgisdottir, H. & J. Rose (2021). Klimaeffektiv renovering: Balancen mellem energibesparelse og materialepåvirkninger i bygningsrenovering. BUILD Rapport 2021:24.
Katz, E. & P. F. Lazarsfeld (1955). Personal influence: The part played by people in the flow of mass communications. Free Press, Glencoe.
Laine, J. (2017). European civic neighbourhood: Towards a bottom‐up agenda across borders. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie 108(2), 220–233.
Lenton, T. M. & B. Latour (2018). Gaia 2.0. Science 361(6407), 1066–1068.
Lyon, C., Saupe, E. E., Smith, C. J., Hill, D. J., Beckerman, A. P., Stringer, L. C., Marchant, R., McKay, J., Burke, A., O’Higgins, P., Dunhill, A. M., Allen, B. J., Riel-Salvatore, J. & T. Aze (2022). Climate change research and action must look beyond 2100. Global Change Biology, 28(2), 349–361.
McCright, A. M. & R. E. Dunlap (2011). Cool dudes: The denial of climate change among conservative white males in the United States. Global Environmental Change 21(4), 1163–1172.
Nissinen, A. & H. Savolainen (2019). Julkisten hankintojen ja kotitalouksien kulutuksen hiilijalanjälki ja luonnonvarojen käyttö-ENVIMAT-mallinnuksen tuloksia. Suomen Ympäristökeskuksen Raportteja 15/2019.
Ojala, M., Cunsolo, A., Ogunbode, C. A. & J. Middleton (2021). Anxiety, worry, and grief in a time of environmental and climate crisis: A narrative review. Annual Review of Environment and Resources 46, 35–58.
Paiho, S., Pulakka, S. & A. Knuuti (2017). Life-cycle cost analyses of heat pump concepts for Finnish new nearly zero energy residential buildings. Energy and Buildings 150, 396–402.
Rapley, C. (2012). Climate science: Time to raft up. Nature 488(7413), 583–585.
Rubino, M., Etheridge, D. M., Trudinger, C. M., Allison, C. E., Battle, M. O., Langenfelds, R. L., Steele, P., Curran, M., Bender, M., White, J. W. C., Jenk, T. M. & R. J. Francey (2013). A revised 1000 year atmospheric δ13C‐CO2 record from Law Dome and South Pole, Antarctica. Journal of Geophysical Research: Atmospheres 118(15), 8482–8499.
Salo, M., Savolainen, H., Karhinen, S. & A. Nissinen (2021). Drivers of household consumption expenditure and carbon footprints in Finland. Journal of Cleaner Production 289, 125607.
Schlosberg, D. (2004). Reconceiving environmental justice: Global movements and political theories. Environmental Politics 13(3), 517–540.
Sovacool, B. K., Martiskainen, M., Hook, A. & L. Baker (2019). Decarbonization and its discontents: A critical energy justice perspective on four low-carbon transitions. Climatic Change 155(4), 581–619.
Sperling, K. (2017). How does a pioneer community energy project succeed in practice? The case of the Samsø Renewable Energy Island. Renewable and Sustainable Energy Reviews 71, 884–897.
Sultana, F. (2022). Critical climate justice. The Geographical Journal 188(1), 118–24.
Swim, J. K., Aviste, R., Lengieza, M. L., & C. J. Fasano (2022). OK Boomer: A decade of generational differences in feelings about climate change. Global Environmental Change 73, 102479.
Vainikka, J. (2015). Identities and regions: Exploring spatial narratives, legacies and practices with civic organizations in England and Finland. Nordia Geographical Publications 44(3), 1–172.
Watts, D. J. & Dodds, P. S. (2007). Influentials, networks, and public opinion formation. Journal of Consumer Research 34(4), 441–458.
Watts, D. J. & Rothschild, D. M. (2017). Don’t blame the election on fake news. Blame it on the media. Columbia Journalism Review, 5.
Weckroth, M. & Ala-Mantila, S. (2022). Socioeconomic geography of climate change views in Europe. Global Environmental Change 72, 102453.
Kirjoittaja
Joni Vainikka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa Geotieteiden ja maantieteen osastolla. Parhaillaan hän tutkii sosiaalista muutosta, identiteettien rakentumista ja vähähiilisen asumisen ja liikkumisen suhdetta. Vainikka toimii myös Suomen Maantieteellisen Seuran puheenjohtajana. Tämä blogikirjoitus perustuu 12.5.2022 pidettyyn esitykseen Ilmastoviisaan asumisen kevätpäivässä.
Energiapositiivinen Ylioppilaskylä sekä Hepokullan ja Runosmäen lähiöiden korjaus- ja uudisrakentamisen hankkeet ovat esimerkkejä Turun kaupungin polulta kohti hiilineutraaliutta. Decarbon-Home-hankkeen tutkijat vierailivat Turussa tutustumassa kohteisiin ja kaupungin ilmastotyöhön.
Ylioppilaskylä on yksi kiinnostavimmista kestävän kaupunkikehityksen kohteista Turussa. Laajamittaisen hankkeen myötä rakennusten energiatehokkuus paranee ja alueelle tulee omaa energiantuotantoa.
”Ylioppilaskylästä tulee energiapositiivinen, se tulee tuottamaan 118 % alueen energiatarpeesta”, kertoi projektiasiantuntija Iris Kriikkula Turun kaupungilta Decarbon-Home-hankkeen tutkijoille, jotka olivat kokoontuneet Turkuun työskentelemään ja samalla tutustumaan kumppanikaupunkinsa Turun ilmastotyöhön.
Vuosien 1969–1979 aikana rakennetussa Turun ylioppilaskylässä on muun muassa asennettu aurinkopaneeleja, uudistettu lämmitysjärjestelmiä ja ilmastointia, uusittu ikkunoita sekä asennettu sähköautojen ja sähköpyörien latauspisteitä. Alue on mukana Horisontti 2020 -ohjelman rahoittamassa Response-hankkeessa.
Alueen asukkaat ovat mukana mentoritoiminnan myötä. ”Meidän mentorien tehtävä on saada ihmisiä kiinnostumaan energia-asioista ja tekemään kestävämpiä ratkaisuja arjessa. Ylioppilaskylään on tullut paljon uutta hienoa tekniikkaa, mutta on tärkeä muistaa, että yksilön arjen valinnoilla on iso merkitys”, kertoo Damla Lehtinen maantieteen opiskelija ja asukas sekä Response-hankkeen mentori esittelyvideolla.
Decarbon-Home-hankkeen tutkijat ja Turun kaupungin edustajat Ylioppilaskylässä Tyyssijan portailla.
Hepokulta ja Runosmäki uudistuvat
Decarbon-Home-hankkeen tutkijajoukko vieraili myös Hepokullassa ja Runosmäessä, jotka ovat molemmat pääosin 70-luvulla rakennettuja lähiöitä. Hepokullassa tutustuttiin seitsemän taloyhtiön saneeraushankkeeseen, johon kuului julkisivuremontti ja linjasaneeraus sekä maalämmön asentaminen. Saneeraushankkeen hinta oli suurempi kuin asuntojen arvo, mutta vihreä lainan myötä hanke toteutui.
Runosmäessä taas tutustuttiin uudisrakentamisen kohteeseen. Noin 7 000 asukkaan lähiön keskelle rakennetaan parhaillaan monitoimitaloa, johon tulee muun muassa päiväkoti, neuvola, kirjasto, nuorisotila, seurakunnan tiloja sekä yhteiskäyttötiloja alueen asukkaille ja muille toimijoille. Runosmäen kehittäminen on osa ympäristöministeriön koordinoimaa Lähiöohjelmaa 2020–2022.
Runosmäkeen rakentuu monitoimitalo, joka tarjoaa monipuolisia palveluja kaikenikäisille asukkaille.
Turku tavoittelee hiilineutraaliutta vuonna 2029
Turun kaupunki tekee aktiivista ilmastotyötä. Turun kaupungin ilmastosuunnitelma toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaista ilmastopolitiikkaa, joka tähtää ilmaston lämpenemisen rajoittamiseen korkeintaan 1,5 asteeseen.
”Turku on jo vähentänyt ilmastopäästöjä 55 %. Kaupungilla on ollut ilmastosuunnitelma jo vuodesta 2009”, kertoi erityisasiantuntija Miika Meretoja Turun kaupungilta.
Kaupungin ilmastosuunnitelma on juuri päivitetty. Päivitetyssä ilmastosuunnitelmassa tavoitellaan 75 % päästövähennystä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2025 mennessä sekä 90 % päästövähennystä vuoteen 2029 mennessä. Aiemmat tavoitteet olivat 60–70 % vuoteen 2025 mennessä ja 80 % vuoteen 2029 mennessä. Päästövähennystavoitetta tiukennetaan, koska hiilinielujen toteutunut ja ennustettava kasvu Turun alueella on osoittautunut aiemmin arvioitua pienemmäksi.
Kiinteistökannan ja infran energiatehokkuutta ohjataan energiatehokkuussopimuksella. Vuosien 2017–2025 tavoitteena on 7,5 % energiansäästö. Turku Energia investoi noin 350 miljoonaa euroa energiauudistukseen vuosina 2014–2020 ja investoinnit jatkuvat. Kaukolämpö tuotetaan pääosin Naantalin voimalaitoksessa, Orikedon biolämpökeskuksessa ja jäteveden hukkalämpöä hyödyntävässä Kakolan lämpöpumppulaitoksessa.
Projektiasiantuntija Iris Kriikkula ja erityisasiantuntija Miika Meretoja Turun kaupungilta kertoivat Decarbon-Home-hankkeen tutkijoille Turun kaupungin ilmastotyöstä.
https://decarbonhome.fi/wp-content/uploads/2022/05/Turku-Ylioppilaskyla-DecarbonHome-verkko-1.jpg6301200Kaarina Kaminenhttps://decarbonhome.fi/wp-content/uploads/2021/01/DecarbonHome_light.pngKaarina Kaminen2022-05-03 07:10:002022-05-03 08:05:08Tutkijat tutustuivat Turun kaupungin ilmastotyöhön
