Kasvukeskuksissa on tyhjillään tuhansia sijoittajavetoisille markkinoille rakennettuja, pieniä asuntoja samaan aikaan, kun perheasunnoista on pulaa. Tyhjentyvillä alueilla kuten maaseudulla puolestaan ränsistyy taloja, joille ei löydy ostajaa, vaikka ne olisivat korjauskelpoisia. Toisaalta kasvukeskuksiin on voitu rakentaa niin tiiviisti, että sillä on vaikutusta asuinympäristön viihtyvyyteen: esimerkiksi lähivihreää voi olla vain vähän, ja tiiviys voi lisätä lämpösaarekeilmiötä. Kehitys on siis eriytynyt niin kaupunkien ja haja-asutusalueen, kuin kaupunginosienkin välillä. Asuntomarkkinoiden pysähtyminen vuodesta 2022 alkaen on kärjistänyt näitä pullonkauloja ja tehnyt näkyväksi ongelman, joka on kertynyt vuosikymmenten aikana: rakennuskanta ei vastaa sijainniltaan eikä huoneistotyypeiltään kysyntää. Kysymys ei ole vain siitä, mitä ja mihin rakennetaan, vaan myös siitä, kuinka kauan ja kuinka monella tavalla olemassa olevaa rakennuskantaa voidaan hyödyntää. Emme myöskään osaa ennustaa, miten tulevaisuuden geopoliittiset, teknologiset ja muut vielä ennakoimattomat kehityskulut vaikuttavat siihen, missä ja miten ihmiset haluavat asua tulevien vuosikymmenten aikana. Kirjoitus vetää laajasti yhteen kuusivuotisen Decarbon-Home -tutkimushankkeen tuloksia ja pyrkii osoittamaan konkreettisia ratkaisuja poliittisen päätöksenteon tueksi.