Pian tulee kuluneeksi vuosikymmen siitä, kun Juha Sipilän hallitus lanseerasi ohjelmassaan kokeilukulttuurin käsitteen. Valtioneuvoston kansliaan perustettiin erillinen yksikkö, jonka tehtävänä oli jalkauttaa ja kerätä oppeja kokeiluista eri yhteiskunnan osa-alueilla. Eniten huomiota sai tuolloin kansainvälisesti ainutlaatuinen perustulokokeilu, joka oli pilkahdus oikeudenmukaisesta sosiaalipolitiikasta keskellä yhteiskunnallisesti riitaista leikkausten aikaa. Eräänlainen kokeilujen aika oli kuitenkin käynnistynyt jo aiemmin, ja rakennettu ympäristö tarjoaa tästä mielenkiintoisen esimerkin.
Kokeilut ovat tilanteisiin sidottu ja katoava luonnonvara, josta jää harvoin pysyvää muistijälkeä. Rakennetun ympäristön kokeiluja voidaan jäljittää tarkastelemalla esimerkiksi Aran, Motivan ja Sitran ylläpitämiä tietokantoja tai sivustoja, kuten energialoikka.fi ja materiaalitkiertoon.fi. Analyysissaan kollegamme Saija Mokkila kävi läpi 15 tietokantaa, joista hän tunnisti kaikkiaan 1386 Suomessa 1990 luvulta alkaen toteutettua rakennetun ympäristön kokeilua. Näistä lähempään tarkasteluun valikoitui 204 kokeiluhanketta, joiden toteutuksesta oli saatavilla tarkempaa tietoa.
Kirjallisuudessa kokeilut nähdään keinona vauhdittaa vähähiilisiä ratkaisuja ja innovaatioita, kokeilla teknologioita ja käytäntöjä uusissa ympäristöissä sekä tunnistaa ja hallita mahdollisia ei-toivottuja vaikutuksia. Tässä tekstissä pohdimme, minkälaisia energiatoimia kokeiluilla on pyritty vauhdittamaan, mitä kokeilut kertovat yhteiskunnallisesta murroksesta ja miten oikeudenmukaisuus on huomioitu hankkeissa. Kenties tämä myös antaa eväitä pohtia mikä on kokeilujen rooli laajemmin yhteiskunnan kestävyysmurrosten hallinnassa.
Energiakokeilujen ratkaisut
Aineistosta selviää, että yli puolet kokeiluista sijoittui esikaupunki- ja lähiöalueille, lähes puolet kokeilujen kohteista oli muita kuin asuinrakennuksia ja kolme neljännestä kokeiluista oli julkisesti toteutettuja.
Energiakokeiluhankkeiden kohteena voivat olla erilaiset toiminnalliseen energiaan (operational energy) tai sitoutuneeseen energiaan (embodied energy) liittyvät ratkaisut. Toiminnallisella energialla tarkoitetaan erilaisia energiankäyttöön liittyviä käytäntöjä, palveluita ja suunnittelua, joilla pyritään tukemaan kestävää energiankäyttöä. Näihin luetaan muun muassa energian hallintajärjestelmät tai energiankäyttöön vaikuttavat teknologiat, kuten aurinkopaneelit ja lämpöpumput. Vastaavasti sitoutuneella energialla tarkoitetaan materiaalisia ratkaisuja, kuten rakentamisessa tehtyjä raaka-ainevalintoja, rakennusten kunnostusten ja korjausten toteutusta sekä materiaalien purkamista ja kierrätystä. Esimerkiksi rakennusten energiaremontit tai tilamuutokset kuuluvat tähän ryhmään.
Käytännössä erottelu ei tietenkään ole selkeä, vaan monissa tarkastelluissa hankkeissa on kyse samanaikaisesti molemmista ryhmistä. Kuitenkin toiminnallista energiaa koskevia ratkaisuja oli tapauksissa kaksinkertainen määrä sitoutuneeseen energiaan verrattuna. Noin puolissa kokeiluista rakennuksissa pyrittiin lisäämään uusiutuvan energian käyttöä joko alkuperäisessä suunnittelussa tai korjauksien yhteydessä.
Energiamurroksen suunta
Kokeilujen lupauksena on tukea laajempaa yhteiskunnallista oppimista ja tarjota välineitä, joilla kestävyys voidaan paremmin huomioida politiikan ja kehityksen toteutuksessa. Tarkastelimme kokeiluja myös ”murrosorientaation näkökulmasta” jaottelemalla kokeilut uuden teknologian kokeiluihin, alueellisen kehityksen kokeiluihin, markkinakehityksen kokeiluihin tai yhteiskunnallisen ongelmanratkaisun kokeiluihin. Kukin näistä tarkoittaa mahdollisuutta varsin erilaiselle yhteiskunnalliselle oppimiselle.
Kolme viidesosaa tarkastelluista kokeiluista keskittyi yksinomaan teknologiseen kokeiluun, eli niissä tutkittiin, kuinka uuden teknologian mahdollisuudet voidaan paremmin huomioida erilaisissa konteksteissa. Joka viidennessä kokeilussa kohteena oli aluekehitys, kuten kaavoituksen tai energiaverkoston kehittäminen uudenlaiset teknologiat huomioiden, mistä esimerkkinä voidaan pitää vaikkapa tamperelaisen taloyhtiön kokeilua, jonka pohjalta kehitettiin suunnittelun käytäntö ylijäämälämmön myymiselle kaukolämpöverkkoon. Vain noin joka kymmenes tapaus kohdistui markkinoiden luomiseen, josta tyypilliset esimerkit olivat kulutusjouston ja virtuaalivoimaloiden kokeiluja, tai yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen, mikä edellytti usein suuria monien eri kaupunkien välisiä vertailuhankkeita.
Oikeudenmukaisuuden huomioiminen
Lähes kaikissa tarkastelluissa tapauksissa voitiin tunnistaa myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmia. Oikeudenmukaisuus oli kuitenkin yleensä läsnä melko suppeasti joko kustannusten tai hyötyjen yhteiskunnallisen jakamisen merkityksessä. Kustannusten jakamisen kohdalla kyse oli pääasiassa resurssien säästämisestä tehokkaampien käytäntöjen ansiosta. Hyötyjen näkökulmasta kyse oli joko resurssi- ja energiatehokkuuden parantamisesta, joka tuottaa säästöjä käyttäjille tai toimeentulosta ja saavutettavuuden lisäämisestä, joka tarkoittaa esimerkiksi energiapalveluiden tuomista haavoittuvien ihmisryhmien saataville. Lisäksi noin viidenneksessä tapauksista huomioitiin erilaisten ihmisryhmien mahdollisuudet osallistua kokeilun toteuttamiseen.
Samalla kokeilut jättivät huomioimatta esimerkiksi ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, kuten toteutettujen hankkeiden vaikutukset yleiseen asumisen hintojen nousuun. Kaiken kaikkiaan kokeilut kuitenkin ovat olleet selkeästi julkisen talouden keino kohdentaa resursseja paremmin haavoittuvien ihmisryhmien ja vaikeassa asemassa olevien alueiden käyttöön.
Mitä kokeiluista on opittu?
Dokumentoitujen kokeilujen määrä on jatkunut tasaisena jo 15 vuoden ajan, joten voimme ehkä todeta kokeilun olevan pysyvä osa kaupunkien suunnittelua ja politiikkaa. Tämä voi olla myös hyvä asia, koska ympäristökin muuttuu aiempaa nopeammin. Esimerkiksi sään ääri-ilmiöt ja energiamarkkinoiden heilunnat tuottavat olosuhteet, joissa uudenlaisia toimintamalleja, nopeaa reagointia ja jatkuvaa oppimista todella tarvitaan. Samalla herää kysymys, riittääkö yhteiskunnalla kykyä oppia kokeiluista vai jäävätkö ne yksittäistapauksiksi.
Kokeilut sopivat hyvin yhteen ”hankkeistamisen” (projectification) kanssa. Hankkeiden avulla saadaan tukea ja resursseja tarpeisiin, jotka normaalissa tilinpidossa saattaisivat hautautua kiireisempien asioiden jalkoihin. Ainakin aineistomme perusteella vaikuttaa siltä, että hankkeistaminen on auttanut saamaan liikkeelle oikeudenmukaisuuden kannalta merkityksellisiä hankkeita, mutta kokeiluista oppiminen on jäänyt ehkä varsin puutteelliseksi.
Kuten aluksi totesimme, kokeilut ovat hetkellisiä ja tilannesidonnaisia. Suurinta osaa aineistosta tunnistetuista kokeiluista ei pystytty analysoimaan, joten ehkäpä kokeilukulttuuri pitää sisällään myös enemmän sosiaalisia kokeiluja ja paikallista oppimista kuin mitä pitkälti kunnallisesti toteutetut kokeiluhankkeet antavat ymmärtää. Joka tapauksessa kokeilujen mahdollisuudet niin murroksen oikeudenmukaisuuden tukemisessa kuin teknisten kokeilujen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämisessä edellyttävät parempia keinoja seurannalta sekä kokeilukontekstien ja hallinnan vuoropuhelulta.
Kirjoittajat
Jani Lukkarinen on politiikka-analyysien ja tiedon yhteistuotannon tutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Decarbon-Homessa hän koordinoi murrosareenaprosesseja ja tukee energiakokeiluja koskevia analyyseja.
Erkki-Jussi Nylén toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hänen tutkimuksensa fokusoituu kiertotalouteen ja politiikan prosesseihin. Decarbon-Homessa hän tutkii puurakentamisen politiikkaa ja rakennetun ympäristön kokeiluja.
