Artikkelit

Rakennusalan toimijat pitävät Maankäyttö- ja rakennuslain vähähiilisyyden sääntelyn vaikutuksia pääosin positiivisina tuoreen kyselyn mukaan. Sääntely herättää kuitenkin myös huolta kasvavista työmääristä ja riittämättömistä resursseista.

Maankäyttö- ja rakennuslain uudistus on valtava lakihanke. Sen tavoitteena on rakentamisen laadun ja digitalisaation edistämisen lisäksi ilmastonmuutoksen hillitseminen vähähiilisellä rakentamisella. Sääntelyn yksi merkittävimmistä muutoksista on vaatimus rakennuksen elinkaarisen hiilijalanjäljen arvioimisesta. Eli sen sijaan, että keskityttäisiin vain rakennuksen käytön aikana syntyneisiin ilmastovaikutuksiin, huomioitaisiin tulevaisuudessa ilmastovaikutukset aina rakennustuotteiden valmistuksesta elinkaaren lopulla tapahtuvaan purkamiseen ja kierrätykseen asti. Nämä vaikutukset laskettaisiin uudella vähähiilisyyden arviointimenetelmällä ja ilmoitettaisiin ilmastoselvityksen muodossa. Uusille rakennuksille on myös tarkoitus säätää raja-arvo, jota hiilijalanjälki ei saisi ylittää. Uudistukset vaikuttavat lupaavilta näin maallikon silmin, mutta miten rakennusala suhtautuu muutoksiin?

Askelia kohti vähähiilisyyttä

Suomen ympäristökeskus kartoitti kyselyllä rakennusalan toimijoiden ja muiden alan asiantuntijoiden mielipiteitä rakentamisen sääntelystä. Kyselyn vastaajista suurin osa koki hiilijalanjäljen sääntelyn myönteisenä uudistuksena, joka mahdollistaisi rakentamisen ilmastovaikutusten pienentämisen. Vaikka ilmastoselvityksen laatimisesta aiheutuisi kustannuksia rakennushankkeeseen ryhtyvälle, niitä ei kyselyssä pidetty kovin merkittävinä. Harva myöskään koki, että ilmastoselvitysvelvoite vaikuttaisi negatiivisesti korjausrakentamisen määrään tai laatuun.

Raja-arvonsääntelyyn suhtauduttiin myös kyselyvastauksissa myönteisesti. Valtaosa vastaajista koki, että raja-arvo kannustaisi valitsemaan vähähiilisiä rakennusmateriaaleja ja aiheuttaisi päästövähennyksiä rakennusten kuluttamassa energiassa. Raja-arvoon liittyvien kysymysten kohdalla nousi kuitenkin esiin vaihtokauppa; tiukemmalla sääntelyllä rakentamisen kustannukset ovat suuremmat, mutta niin ovat myös sääntelyn hyödyt. Vastaajien välillä ilmenikin eri mielipiteitä siitä, mikä on sopiva raja-arvo. Suosituin vastaus oli raja-arvo, joka alittaisi nykyisen rakentamisen tason 10-20%, mutta myös tiukempi raja-arvo, 30-40%, sai kannatusta yli neljäsosalta vastaajista.

Haasteita ja mahdollisuuksia

Kyselyn perusteella nousee kuitenkin esiin myös huolia, etteivät alan resurssit riitä vastaamaan uuden sääntelyn tuomiin vaatimuksiin. Yli puolet vastaajista epäili, ettei rakennusvalvonta kykenisi valvomaan ilmastoselvityksiä. Lisäksi valtaosa koki, että alan osaamista pitäisi kehittää, jotta se olisi sääntelyn vaatimalla tasolla. Raja-arvovaatimuksen pelättiin myös olevan ristiriidassa energiatehokkuutta koskevien määräysten kanssa, mikä lisäisi sääntelyn monimutkaisuutta ja työmäärää.

On tärkeää, että nämä näkökulmat huomioidaan. Jos vastuu edistää rakentamisen vähähiilisyyttä jää toimialalle, joka ei koe olevansa valmis, saattavat lakiuudistuksen täydet ilmastovaikutukset jäädä toteutumatta. Toisaalta, jos alan esiin tuomiin haasteisiin vastataan – sääntelyn kunnianhimoisuudesta tinkimättä – voi uudistus viedä Suomea kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja samalla edistää rakentamisen laatua ja alan työllisyyttä.

Kirjoittaja:

Selina Clarke on korkeakouluharjoittelija Suomen ympäristökeskuksessa. Harjoittelun ohella Selina suorittaa taloustieteen maisteriopintojaan ja miettii, miten voisi soveltaa osaamistaan ilmastoviisaan tulevaisuuden edistämiseksi.

Asuminen on jokapäiväisiä tekoja. Decarbon-Home-hankkeessa pyrimme ymmärtämään erilaisia asukkaita elämäntilanteineen ja kysymme, miten voisimme asua ilmaston kannalta järkevästi erilaisissa kodeissa – sekä maaseudun omakotitaloissa että 1970-luvun kerrostalolähiöissä.

Suomessa valmistuu vuosittain yli 40 000 uutta asuntoa ja monilla alueilla vallitsee jatkuva asuntopula. Samaan aikaan tyhjien asuntojen määrä sekä maaseudulla että kaupungeissa on kasvanut – tällä hetkellä yhteensä yli 300 000 asuntoa on tyhjillään, joista huomattava osa 1970-luvun kerrostaloissa (Paavilainen 2020). Onko meillä varaa tähän ympäristön ja kuluttajien talouden näkökulmasta? Ilmiön taustalla on useita kehityskulkuja, kuten muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin, kakkosasuntojen omistaminen ja vertaisvuokraaminen. Silti jokaisen uuden asunnon rakentaminen vie valtavasti luonnonvaroja ja tuottaa paljon ilmastopäästöjä.

Kuinka paljon sinun kodissasi maksaa yksi aste huonelämpöä parinkymmenen asteen pakkasella? Paljonko asuntosi seiniin on varastoitunut hiiltä? Miten erilaiset korjaustoimenpiteet lisäävät asuntosi käyttöiän odotetta? Tällaisiin kysymyksiin harva kuluttaja osaa vastata. Etenkään kerrostaloasujan ei tarvitse tietää kotinsa teknisistä ratkaisuista kovinkaan paljon.

Kaikki talonostajatkaan eivät ole ostohetkellä kiinnostuneita kotinsa lämmitysmuodosta ja rakennusmateriaaleista, vaan silloin useimmiten asunnon koko, sijainti ja hinta ratkaisevat. Asunnon hankinta, omistaminen ja asuminen ovatkin keskenään eri asioita. Kulutustutkimuksen kirjallisuudessa puhutaan hankinnanjälkeisestä haltuunoton prosesseista (Viholainen ym. 2020; Warde 2014). Asuminen on siten eräänlaista jatkuvaa kodin tekemistä huoltotoimenpiteinen ja korjauksineen (Kuva 1). Uuteen kotiin muutettaessa tämä vaihe konkretisoituu monen kohdalla erilaisten remonttien muodossa. Remontteja tai sisustusta suunnitellessa pohditaan huolellisesti asunnon käytettävyyden ja asumismukavuuden lisäämistä kotona. Korjauksilla voidaan myös päivittää vanhaa kotia, jolloin asunto merkityksellistyy asukkaalleen uudelleen.

Asumisen ympäristövaikutuksiin voi vaikuttaa erilaisin teoin, kuten asunnon energiatehokkuutta parantavin korjauksin. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa säästöjä ja ympäristöhyötyjä tuoviin korjauksiin, mikä ilmenee esimerkiksi Ylen julkaisemassa uutisessa. Energiaköyhyys ei ole vain Etelä-Euroopan ongelma, vaan uhka on olemassa myös Suomessa. Se koskee erityisesti niitä pieni- ja alle keskituloisia kotitalouksia, jotka asuvat 1960- ja 1970-luvun perusparantamattomissa kerrostaloissa tai ennen 1980-lukua valmistuneissa isoissa öljylämmitteisissä pientaloissa (Runsten ym. 2015).

DECARBON-HOME-hankkeessa kysymmekin, miten korjausrakentamisen keinoin voitaisiin edistää ilmastoviisasta asumista etenkin lähiöissä ja haja-asutusalueilla. Keskiössä ovat asukkaat erilaisissa elämäntilanteissa ja taloudellisissa asemissa. Työpaketissa yksi tavoitteena on ymmärtää asukkaan ja kansalaisen kokemuksia ja mahdollisuuksia ilmastotekoihin arjessaan. Palataan näihin teemoihin työn edetessä!

Lähteet

Paavilainen, P. (2020) Tyhjillään olevien asuntojen määrä kasvanut merkittävästi 2000-luvulla – mistä tässä on kyse? Tieto & Trendit 12.10.2020. http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2020/tyhjillaan-olevien-asuntojen-maara-kasvanut-merkittavasti-2000-luvulla-mista-tassa-on-kyse/?listing=simple [Viitattu 20.1.2021]

Runsten, S., Berninger, K., Heljo, J., Sorvali, J., Kasanen, P., Vihola, J., Uotila, U. (2015) Pienituloisen omistusasujan energiaköyhyys. Ympäristöministeriön raportteja 6/2015. Helsinki: Ympäristöministeriö. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/153653

Viholainen, N., Kylkilahti, E., Autio, M., & Toppinen, A. (2020). A home made of wood: Consumer experiences of wooden building materials. International Journal of Consumer Studies, 44(6), 542-551. https://doi.org/10.1111/ijcs.12586

Warde, A. (2014). After taste: Culture, consumption and theories of practice. Journal of Consumer Culture, 14(3), 279– 303. https://doi.org/10.1177/1469540514547828

Kirjoittaja

Eliisa Kylkilahti on kulutustutkija Helsingin yliopistossa. Eliisa on kiinnostunut ilmastoviisaasta asumisesta kuluttajien hyvinvoinnin, taloudellisten mahdollisuuksien ja sosiaalisten suhteiden näkökulmista.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 16.2.2021 strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) verkkosivuilla.