Artikkelit

Olemme pitkällä kevättä, joka tulee määrittelemään tulevaisuutemme suunnan. Kahden vuoden hermoja raastava, asumista muuttava ja liikkumista uudelleen arvottava pandemia tuntui loppuvan Venäjän aloittaessa hyökkäyssotansa Ukrainaa, Eurooppaa ja fossiilisista polttoaineista irti pyrkivää maailmaa kohtaan. Olemme löytäneet itsemme tilanteesta, jossa Venäjän taloudellinen ja poliittinen kytkeminen länteen on tullut tienhaaraan. Kansalaisyhteiskuntien liikkumavaran suhteen olemme jo pitkään kulkeneet täysin eri polkuja. (Flikke 2016, Laine 2017). Jotkin Euroopan maat ovat sitoneet energiankulutuksensa, asuntojen lämmityksen ja sitä kautta yhteiskuntarauhan venäläiseen öljyyn ja kaasuun. Toiset pohtivat kuumeisesti, miten energiankulutusta vähennetään ja mitä vanhoja tuotantomuotoja voidaan valjastaa ennen kuin energiatalous toimii joko omavaraisesti tai luotettujen valtioiden verkostossa uusiutuvilla ja vähähiilisillä energiamuodoilla. Ukrainan kokemusten myötä pitää voida kysyä eikö olisi voitu järkevämmin ajaa ihmisoikeusperiaatteita rakennettaessa eurooppalaista energiajärjestelmää.

Emme ole vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. On ehkä hedelmällistä hakea yhtymäkohtia ja oppia vuosien 1866–1868 katovuosista ja nälänhädästä. Suomi, Snellmannin johdolla, pyrki eroon sananlaskusta ’kyllä keisari ruokkii’ ja valtion velanotosta. Snellmannin hätäfilosofian mukaan valtion kassa ei voinut olla pohjaton – etenkään oman markan vahvistamassa autonomiassa, ja valtio ei saanut holhota vaan sen piti rohkaista selviämään kriiseistä omin voimin. Ajateltiin, että kansantalous vahvistuisi maakaupan vapauttamisen, kotiteollisuuden ja maaseudun toimeliaisuuden myötä. Olisi mukava sanoa, että kansa otti onnensa omiin käsiinsä, kävi kauppaa ja kouluttautui, mutta näin ei käynyt. Yksin vuonna 1868 noin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta väestöstä kuoli, maaseudun hätä ja omistamisen epätasa-arvo ajoi tilattoman väestön kaupunkeihin ja hätäaputöihin, infrastruktuurirakentamisen kärsimyksiin, ja keskelle pilkkukuumeen ja lavantaudin bakteerihautomoja. Vuoden 1867 massiiviseen katoon ei ollut tai ei voitu käyttää viljapuskuria ja byrokratia oli voimallisempaa kuin orastava kansallistunne. Olisiko 1860-luvun uudistuva Suomi toiminut toisin, jos se olisi kyennyt varautumaan ilmaston oikullisuuteen? Todennäköisesti. Jälkikäteen Snellman kysyi ”Eikö olisi woitu järkewämmin käyttää sitä, mitä annettiin” (US 1892) ja toimia oikeudenmukaisemmin.

Ilmastonmuutos koskettaa kaikkia

Ilmastokriisi on suurin ihmiskunnan kohtaama ongelma. Halusimme tai emme ilmastonmuutos koskettaa meitä kaikkia. Ei välttämättä tänään ja nyt – mutta takuulla tulevina vuosikymmeninä. Nykyelämäntapamme on velanottoa tulevilta sukupolvilta. Kuva 1 esittää maapallon keskilämpötila vuodesta 1880 vuoteen 2021 suhteessa vuosien 1950–80 ilmastokauteen. Tummin sininen tarkoittaisi yhtä astetta kylmempää ilmastoa. Itse asiassa kylmin vuosi tällä aikajanalla – 1909 – oli vain puoli astetta verrokkijaksoa kylmempi. Tumman keltainen tarkoittaa yhtä astetta lämpimämpää. Vuodet 2016 ja 2020 eivät itseasiassa mahdu skaalaan (±1°C). Vaikea nähdä, että ilmakehän vuosittaisen hiilidioksidipitoisuuden noustessa reippaasti yli 400 ppm:n lämpötilat palautuisivat ’normaalina’ pitämillemme tasoille (vrt. Rubino ym. 2013).

Kuva 1. Globaali maa-meri lämpötilaindeksi vuosilta 1880–2021 verrattuna ilmastokauteen 1950–1980 (Data: GISS 2022). Indeksi verrokki-ilmastokauden päällä ilmaisee sini-kelta-väriskaalan minimiä (-1°C) ja maksimia (+1°C).

Mitä pitempiaikaisia ilmastomallinuksia tehdään sitä synkemmältä tulevien sukupolvien elämä näyttää. Christopher Lyonin (2022) tutkimusryhmä mallinsi kasvihuonekaasujen eri skenaarioita vuoteen 2500 asti. Periaatteessa heidän sanomansa on se, että jos päätöksiä ei tällä vuosikymmenellä tehdä, tarvitaan ihme suunnan muuttamisessa. Joten ei ole sattumaa, että ilmastotutkijat tänä keväänä ovat purkaneet huolestumistaan aktivismilla, ja koittaneet saada tiedettä esille riippumatta siitä pidätetäänkö heitä kansalaistottelemattomuudesta.

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin kuudes arviointiraportti totesi, että ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on yksiselitteistä (IPCC 2021). Viime kuussa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri António Guterres (2022) totesi painokkaasti, että ”oikeasti vaarallisia radikaaleja ovat ne maat, jotka ovat lisäämässä fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Fossiilisten polttoaineiden infrastruktuuriin sijoittaminen osoittaa moraalista ja taloudellista hulluutta.” Pitäisi olla selvää, että kaikki järkevät investoinnit ovat investointeja vähähiiliseen tai fossiilittomaan tulevaisuuteen. Tämän tulevaisuuden edistämiseksi tarvitaan myös diplomatian keinoja. Jos huhtikuussa lämpötila nousee 47 celsius asteeseen, ei katseiden pitäisi kohdistua hiilivoimaloiden kapasiteetin lisäämiseen vaan niiden alasajoon. Ihmiskunta ansaitsee parempaa.

Kasvihuoneilmiö, kuten lajien synty, tunnistettiin jo 1850-luvulla. Kesti kuitenkin lähes sata vuotta ennen kuin hiilidioksidin ja metaanin ilmastovaikutuksesta alettiin puhua laajemmin. Suomessa asia on tiedostettu jo pitkään. Helsingin Sanomien edeltäjä, Päivälehti 4. helmikuuta vuonna 1900 kirjoitti Fyysillisen yhdistyksen kokouksesta, jossa Professori Homén, myöhempi valtioneuvos, kävi läpi ruotsalaisen Svante Arrhenniuksen teoriaa lämpötilojen vaihtelun ja hiilihappomäärän muutoksesta ilmakehässä ja esitti itselleen kysymyksen ”Onko hiilihapon lisäys, jonka meidän päivien teollisuus polttamalla saa aikaan, niin suuri että se voi vaikuttaa ilmastoon. Vastaus on myöntävä” (Päivälehti 1900). En tiedä ajatteliko pieksämäkeläislähtöinen Hómen, että vielä 120 vuotta myöhemmin hänen esittämä kysymys olisi kiistanalainen.

Asuminen sekä tuottaa ilmastokriisiä että kärsii siitä. Asumisesta, rakentamisesta ja lämmönsäätelystä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt muodostavat merkittävän osan Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (Nissinen & Savolainen 2019, Salo ym. 2021). Samalla, yhä pidempikestoiset hellejaksot tekevät erityisesti kaupunkielämästä tukalaa. Sateisuuden lisääntymisellä ja talvilämpötilojen vaihtelulla on vaikutusta kotiemme kestävyyteen. Maailmanlaajuisesti merenpinnannousu mannerjäätiköiden lohkoillessa ja merijään sulaessa muodostuu ongelmaksi miljoonille Dhakasta Miamiin. Ilmastonmuutos koettelee myös luonnonympäristöjä ja osa luontokadosta aiheutuu elinympäristöjen menetyksestä ilmastosyistä. Periaatteessa on mahdollista, että mustikkasatomme kutistuvat. Myrskyjen voimistuminen tuottaa ongelmia myös energiansiirto- ja liikenneinfrastruktuurille.

Vähähiilinen utopia ja ilmasto-oikeudenmukaisuus?

Vähähiilinen yhteiskunta ei ole mahdottomuus. Toteutuakseen se vaatii arjen käytäntöjemme uudelleenajattelua asumisesta liikkumiseen sekä sitoutumista yhteiseen vuosikymmeniä kattavaan ilmastopolitiikkaan, joka pohjaa siihen, että kansalaiset, ja ihmiskunta, ymmärtävät minkälainen umpikuja fossiilisten polttoaineiden globaalitalous on.

Auttaa jos pystymme visualisoimaan fossiilivapaan, luonnonkiertoa matkivan yhteiskunnan, jossa asuminen ei tuota lisää kasvihuonekaasupäästöjä (Lenton & Latour 2018) ja muokkaamaan asumisen ihanteita kohti tällä hetkellä utopialta kuulostavaa tulevaisuutta. Moisia utopioita epäilee ymmärrettävästi moni erityisesti matalan tulotason lähiöissä ja tyhjenevissä maaseutukylissä. Mutta Anatole Francea (1906: 73) siteeraten ”ilman menneisyyden utopisteja ihmiset eläisivät edelleen kurjina ja alasti luolissa, sillä utopistit piirsivät ensimmäisen kaupungin linjat. […] Utopia on kaiken edistyksen periaate ja pyrkimys parempaan tulevaisuuteen.”

Mikään muutos, murros tai kriisi ei itsessään ole oikeudenmukainen. Joillakin on enemmän mahdollisuuksia ottaa vastaan ilmastokriisin vakavuus ja investoida vähähiiliseen asumiseen kuin toisilla. Toiset taas elävät jo valmiiksi niin säästeliäästi, että heidän kulutuksellaan ei juuri ole vaikutusta ilmastonkriisin syvenemiseen. Lucas Chancel ja Thomas Piketty (2015: 2) laskivat, että maailman köyhempi puolisko aiheuttaa noin 13 prosenttia kulutuksen päästöistä, kun taas 45 prosenttia päästöistä syntyy maailman rikkaimman kymmenyksen käsissä.

Voimme puhua globaalisti ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, joka Farhana Sultanan (2022: 118) sanoin ”ottaa huomioon, miten ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisiin eri tavoin, epätasaisesti ja suhteettomasti”, toisin sanoen, he, joihin ilmastonmuutos vaikuttaa suhteettoman paljon, ovat usein vähiten vastuussa sen aiheuttamisesta. Yhtäältä emme voi kansallisessa ilmastopolitiikassa puskea päästöjä muualle (Sovacool ym. 2019) ja toisaalta meidän pitää osana hyvinvoivaa globaalia pohjoista löytää keinoja maksaa ’ilmastovelkaa’ (Turhan 2021) edistämällä energiamurrosta. Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii myös pitkän aikavälin ajattelua ja tilivelvollisuutta tuleville sukupolville (Brown Weiss 1992). Ilmaston suhteen olemme kaikki vastuussa kehityksen oikeudenmukaisuuden hinnasta. Mutta oikeudenmukaisuudessa ei ole vain kysymys resurssien ja mahdollisuuksien jakautumisesta. David Schlosberg (2004: 536) toteaa, että ”kulttuurisen identiteetin tunnistaminen on perustavanlaatuinen kysymys osallistuvan ja osallistavan demokratian toteutumisessa”. Vaikuttava ilmastopolitiikka kuuntelee niitä ääniä, jotka on aiemmin hiljennetty, marginalisoitu tai jätetty huomiotta. Siten sosiaalinen oikeudenmukaisuus on olennainen osa ilmastonmuutoksen hillintää.

Jokainen teko on tärkeä

Ratkaisu ilmastokriisin on käytännöllinen sekä kulttuurinen. Meidän pitää muuttaa tai kenties hahmottaa paremmin suhteemme maahan, energiaan, ruokaan ja luonnonvarojen käyttöön sekä miettiä uudelleen taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia tekijöitä. Ilmastokriisin kanssa eläminen on meidän jokaisen vastuulla, ja ratkaisu koostuu pienistä arjen pisaroista. Sarah Bakewell toteaa kirjassaan At the Existentialist Café, että ”pienetkin päätökset tulisi tehdä ikään kuin päättäisimme koko ihmiskunnan puolesta” (Bakewell 2017: 10). Tässä mielessä olemme kaikki ilmastoaktivisteja ja paremman tulevaisuuden tekijöitä aina kun säästämme kotiemme lämmityksestä, tai viilennyksessä, tai investoimme energiatehokkuuteen, vähennämme vedenkulutusta tai käytämme rajatumman ajan sähkölaitteita.

Ilmastokriisistä voi ahdistua, mutta jokaisen oma toimijuus ja resurssiviisaus auttaa. Maria Ojalan tutkimusryhmä (2021) on todennut, että ilmastoahdistusta torjutaan parhaiten tekemällä jotain asian eteen. Rakentava selviytymismenetelmä helpottaa ilmastoahdistusta ja estää ahdistuksen muuttumisen hyvinvointia huonontavaksi. Ilmastoaktivisti Greta Thunbergin (BBC 2021) sanoin ”Voimme aina estää asioiden kääntymistä vielä pahemmaksi. Ei ole ikinä liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme.” Tässä on yksi vastaus ilmastokriisiin. Muutamme käyttäytymistämme niin, että muut huomaavat ja alkavat tehdä samaa. Se mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä tai mikä on arjen ihanne, muovaa maailmaa tehokkaimmin. Tästä on myös kyse sosiaalisissa keikahduspisteissä, joissa ”aikaisemmat kertyvät ja kohdennetut toimet kasautuvat siten, että suhteellisen pieni tapahtuma synnyttää rakenteellisen muutoksen, jolloin järjestelmä muuttuu laadullisesti erilaiseksi” (Tàbara 2021). Perättäiset, kertautuvat onnistumiset voivat aiheuttaa sosiaalisen kierteen, joissa vähähiiliset teot tuottavat itseään, ja yht’äkkiä huomaamme elävämme menneisyyden utopiaa.

Asumisen energiamurrokset ja segregaatio

Suurin osa suomalaisten varallisuudesta on kiinni rakennuksissa ja rakenteissa, jotka heijastavat aikakautensa ihanteita. Näitä rakenteita ei ole aina yksinkertaista saatikka nopeaa muokata vastaamaan ilmastonmuutoksen hillintää tai siihen sopeutumista etenkään silloin kun korjattavana on 1960-luvun lähiörakentamisen komplekseja, jotka suunniteltiin kestämään noin 50 vuotta. On selvää, että maalämmön ja ilmalämpöpumppujen ilmastovaikutukset ovat selvästi vähäisempiä kuin suoran sähkölämmityksen tai öljylämmityksen (Paiho ym. 2017). Ilmanvaihdon ehdoilla tapahtuva rakenteiden tiivistäminen hukkalämmön vähentämiseksi on toinen merkittävä asumiseen liittyvä ilmastoteko (Kanafani ym. 2021). Energia- ja kulutusmurroksiin liittyvät muutokset ovat kotitalouksille ja yhteisöille taloudellisia – jollakin aikavälillä. Ongelmaksi muodostuu se, miten siirtymä toteutetaan oikeudenmukaisesti, millä aikavälillä ja miten siirtymän välttämättömyydestä puhutaan. Nämä tekijät vaikuttavat murrokseen tarvittavan tulevaisuudenuskon rakentumiseen.

Energiamurroksessa aikailu maksaa kotitaloukselle. Siinä missä siirtyminen vähähiiliseen asumiseen maksaa itsensä takaisin ja erityisesti haja-asutusalueilla omaa sähköntuotantoa voisi siirtää myös ajoneuvojen akkuihin, ne, joilla ei ole mahdollisuuksia vaihtaa asunnon lämmönsäätelytapaa maksavat tulevaisuudessa suhteessa enemmän. Asuinalueet eriarvoistuvat usein entisestään, kun rakennustekniikaltaan vanhanaikaiset taloyhtiöt muodostuvat vähemmän houkuttelevaksi. Siten kasvavat energiakustannukset ja vähähiilisyyden investointikynnykset voivat syventää segregaatiota. Suomeenkin voi muodostua vähähiilisiä asuinalueita, joissa varsinaiset asuinkustannukset ovat huomattavasti matalampia ja alueita, joissa rakennusten arvo ei riitä vakuudeksi energiaremonttien tekoon (Bouzarovski & Tirado Herroro 2017). Meillä Decarbon-homessa on kokemusta tästä Turun Hepokullasta, jossa seitsemälle taloyhtiölle myönnettiin ’vihreää lainaa’ asuinalueen tulevaa arvoa vastaan, jotta linja- ja ulkosivuremonttien oheen saatiin myös lämmitysjärjestelmän vaihto maalämpöön aurinkopaneelivarauksin. Vaikka alue on lähellä Turun keskustaa, rahoittajat eivät helposti lähde tällaisiin suurprojekteihin mukaan siitäkin syystä, että suurremonttien organisointi on vaikeaa. Energiamurrokset kuitenkin vaativat ’tahtopolitiikkaa’ ja tulisieluja, jotka vievät asiaa eteenpäin ja saavat aikaan ajattelutapojen muutoksia (Sperling 2017).

Asumisen vähähiilisessä energiamurroksessa on kyse tilallisesta oikeudenmukaisuudesta, ja siitä että murroksen myötä ei pääse syntymään ‘köyhyystaskuja’. Eriytymiskehityksellä on merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ilmastotavoitteista puhutaan ja miten ne hyväksytään (Weckroth & Ala-Mantila 2022). Kohoavat polttoaine- ja asuntojen lämmönsääntelylaskut asettavat suomalaiset erityisesti kaupunkien ulkopuolella ja pienituloisissa lähiöissä vaikeaan asemaan. Yleensä laajat poliittiset muutosstrategiat nauttivat enemmän kannatusta, kun taloudessa menee hyvin. Laskusuhdanteessa uudistuksiin suhtaudutaan penseämmin, etenkin jos muutosta ei omin voimin kyetä tekemään.

Ilmastoasenteet ja joukkoihin identifioituminen

Ilmastokriisin ymmärtäminen edellyttää, että hahmotamme asenteita ja arvoja sekä yhteisöjä, joilta haemme hyväksyntää. Kuten monet muutkin poliittisen keskustelun teemat myös ilmasto politisoituu hyvin herkästi (Tuitjer ym. 2022). Joidenkin ajamaa teemaa vastustetaan vain siitä syystä, että voidaan jossain asiassa olla eri mieltä. Stefan Drews ja Jeroen van der Bergh (2016) muutama vuosi sitten hahmottivat kysymystä mikä selittää ilmastopolitiikan julkista tukea tekemällä meta-analyysin miltei sadasta empiirisestä tutkimuksesta. Vasemmisto-Oikeisto jakolinjojen ohella selittävänä tekijänä nousivat mm. tasapuolisuutta kannattavat arvot, luottamus poliitikkoihin ja tutkijoihin ja osallistuminen kansalaisyhteiskuntaan.

Erityisesti Yhdysvalloissa konservatiivinen valkoinen mies -efekti on aiemmin sävyttänyt ilmastoskeptisyyttä. Aaron McCright ja Riley Dunlap (2011) kirjoittivat miten miehet haluavat vaikuttaa ’coolilta’ samanmielisten joukossa ja toistivat sanomaa millä olettivat sopivansa joukkoon. Tutkijoiden mukaan ”Ilmastonmuutoksen kiistäminen on identiteetin [ja maskuliinisuuden] suojaamisen muoto” – ja osa sitä miten maailman näkee ja miten haluaa tulla nähdyksi (Vainikka 2015).

Mutta onko ilmastokriisin kieltäminen sitten jonkin ihmisryhmän vika? Ei välttämättä. Duncan Watts ja Peter Sheridan Dodds totesivat ehkä sosiologiasta perinnettä vastakarvaan (Katz & Lazarsfeld 1955), että ”merkittävintä sosiaalista muutosta ei aja influensserit (tai mielipidevaikuttajat) vaan helposti vaikuttuvat yksilöt, jotka vaikuttavat muihin helposti vaikuttuviin yksilöihin” (Watts & Dodds 2007: 442) Hermeneuttiset mediakuplat (Watts & Rotschild 2017) edesauttavat poliittista polarisaatiota ja johtavat perinteisten instituutioiden epäilyyn. Äskettäin David Brookman ja Joshua Kalla (2022) tekivät kokeen, jossa koehenkilöt kuukauden ajan seurasivat jotain muuta televisiokanavaa kuin mihin olivat tottuneet. Foxin kääntäminen CNNksi avasi täysin uusia keskusteluita ja tapahtumia. Lyhyesti sanottuna ”Media täydentää ja uudistaa tiettyjä poliittisia näkemyksiä, vaikkakin hyvin lyhyeksi aikaa antaen tiedonvälitykselle merkittävää valtaa”. Tieteen popularisointi on siten meidän tutkijoiden olennaisimpia tehtäviä, jotta DiCaprion ja Lawrencen tavoin katsoisimme myös ylös.

Suomalaisten ilmastopuhe ja ilmastoahdistus: Tuoreita tuloksia

Näiden ajatusten jälkeen on hyvä mennä tuoreisiin tutkimustuloksiin. Me Decarbon-Homessa työstimme talvella asuminen nyt ja tulevaisuudessa -kyselyn. Lähetimme kolmikielisen kyselyn 10000 18–80-vuotiaalle suomalaiselle maaliskuun alussa. Huhtikuun lopussa sulkeutuneen kyselyn vastausprosentti lähenteli viittätoista. Vastaajajoukko vaikuttaisi vastaavan perin hyvin suomalaista yhteiskuntaa. Massiivisen kysely kokonaisuudessaan sijoittuu aikaan, jolloin olimme heränneet uuteen geopoliittiseen ja energiaturvallisuuden realismiin. Tulosten analysointi on kesken, mutta nopeita nostoja on mahdollista tehdä.

Ensinnäkin suomalaiset puhuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksista jonkin verran perheensä parissa. Ehkä yllättävää on, että yli 50-vuotiaat vaikuttavat puhuvan asiasta enemmän kuin nuoremmat. Naiset puhuvat asiasta enemmän kuin miehet.

Erityisesti alle 50-vuotiaat naiset ovat kokeneet ilmastoahdistusta. Janet Swim ja kollegat (2022) äskettäin totesivat, että ilmastonmuutos ei niinkään herätä moraalisia ja relationaalisia tunteita kuten vihaa ja syyllisyyttä vaan sisäisesti koettua huolta. Kyse ei niinkään ole sukupolvien välisestä kuilusta, vaan huolesta tulevaisuudesta.

Kuva 2: Asuminen nyt ja tulevaisuudessa -kyselyn tuloksia. Kyselyn suunnitteluun osallistuivat Enni Ruokamo, Joni Vainikka, Charlotta Harju, Joonas Salmijärvi, Anna Strandell ja Jouni Räihä ja Decarbon-Home –konsortio. Kuvaajissa Ikä n=1448, Sukupuoli n=1427.

Poliittinen mandaatti ja yksittäisten ihmisten teot

Erityisesti alle 50-vuotiaat näkevät, että päätöksentekijöiden on tehtävä enemmän ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ja tämä väite saa enemmistön kannatuksen riippumatta iästä, sukupuolesta tai koulutustasosta. Poliittinen mandaatti ilmastotoimille näyttäisi siis olevan vahva.

Ehkä yllättävin tulos, tähän mennessä, on usko siihen, että yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä ilmastonmuutoksessa. Ja alaoikealla olevaan kuva on ehkä sellainen mihin voi hetkeksi pysähtyä.

Toimijuudella ja arjen käytännöillä on väliä. Jos pohdimme, että arjen ilmastoviisaus on uusi ihanne, voimme alkaa puhua massamuutoksesta.

Ilmastotutkija Chris Rapley totesi, että ”vaikutumme niiden näkemyksistä, joihin identifioidumme ja joiden arvostusta haemme” (Rapley 2012: 584) Arjen ilmastotoimien suhteen olemme saattaneet jo ohittaa keikahduspisteen matkalla kohti ilmastoviisasta normia. Näkyvällä massojen toiminnalla on ‘performatiivisia vaikutuksia’ käyttäytymiseemme (Borch 2012). Kun näemme, että muutkin uskovat arjen ilmastotekoihin, alamme tehdä niitä enemmän. Tässä tilanteessa olennaisinta on tarjota selkeitä menetelmiä, toteuttamiskelpoisia suunnitelmia ja tukea vähähiiliseen asumiseen siirtymisessä sekä pitää kiinni yhteisöjen koheesiosta.

Mistä ilmastoviisaus on tehty?

Mutta palataan lopuksi vielä Snellmanniin. Seisoessaan Runebergin haudalla toukokuussa 1877 Snellman siteerasi Saarijärven Paavoa, jossa mies sanoi vaimolleen ”pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jywät kowemmin kärsineelle naapurille” (SWL 1877). Naapuriapu on ollut suomalaisuuden ytimessä niin kauan kuin tuosta ytimestä on puhuttu. Nykyajan naapuruudessa on puhuttava myös segregaatiosta ja oikeudenmukaisesta energia- ja asumisenmurroksesta. Toisaalta maantieteessäkin on paljon puhuttu kansallistunteen hälvenemisestä sekä verkottuvien kaupunkien hallitsemasta tulevaisuudesta. Kaupungeilla on merkittävä osa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen sopeutumisessa – asuuhan, määritelmästä riippuen, puolet tai kaksi kolmesta kaupungeissa. Pandemia ja geopoliittinen myllerrys on katkonut näitä yhteyksiä ja työstänyt uusia siiloja. Vähenevien resurssien maailmassa on pidettävä erityistä huolta kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän toiminnasta. YK:n laajuisen diplomatian on toimittava ja kaikki valtiot on saatava fossiilittoman tulevaisuuden uralle. Muuten uhkana on, Snellmannin sanoin, että ”raadetaan kuten mies paloruiskun ääressä liekkien wallassa olewassa kaupungissa ilman pelastuksen toiwoa” (US 1892).

Ilmastoviisaus, kuten valtameretkin, on tehty pienistä pisaroista.

Lähteet

Bakewell, S. (2017). At the existentialist café. Other Press, New York.

BBC (2021, Lokakuu 31). Greta Thunberg on global climate activism. Andrew Marr spoke to Greta Thunberg, climate activist. Haettu 10.5.2022. <https://www.bbc.co.uk/programmes/p0b1d876>.

Borch, C. (2012). The politics of crowds: An alternative history of sociology. Cambridge University Press, Cambridge.

Bouzarovski, S. & S. Tirado Herrero (2017). The energy divide: Integrating energy transitions, regional inequalities and poverty trends in the European Union. European Urban and Regional Studies 24(1), 69–86.

Broockman, D. & J. Kalla (2022, Huhtikuu 1). The manifold effects of partisan media on viewers’ beliefs and attitudes: A field experiment with Fox News viewers. <https://doi.org/10.31219/osf.io/jrw26>.

Brown Weiss, E. (1992). In fairness to future generations and sustainable development. American University International Law Review 8(1), 19–26.

Chancel, L. & T. Piketty (2015). Carbon and inequality: From Kyoto to Paris. Paris School of Economics, Pariisi.

Drews, S. & J. C. van den Bergh (2016). What explains public support for climate policies? A review of empirical and experimental studies. Climate Policy 16(7), 855–876.

Flikke, G. (2016). Resurgent authoritarianism: The case of Russia’s new NGO legislation. Post-Soviet Affairs 32(2), 103–131. 

France, A. (1906). Vers les temps meilleurs. Edouard Pelletan, Pariisi.

GISS (2022). NASA’s Goddard Institute for Space Studies (GISS). Haettu 10.5.2022 <https://climate.nasa.gov/vital-signs/global-temperature/>.

Guterres, A. (2022). SG/SM/21228 4 APRIL 2022. Haettu 10.5.2022 <https://www.un.org/press/en/2022/sgsm21228.doc.htm>.

IPCC (2021). Summary for Policymakers. Teoksessa Masson-Delmotte, V., P. Zhai, A. Pirani, S.L. Connors, C. Péan, S. Berger, N. Caud, Y. Chen, L. Goldfarb, M.I. Gomis, M. Huang, K. Leitzell, E. Lonnoy, J.B.R. Matthews, T.K. Maycock, T. Waterfield, O. Yelekçi, R. Yu, and B. Zhou (toim.) Climate change 2021: The physical science basis. Contribution of working group I to the sixth assessment report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge, pp. 3−32, doi:10.1017/9781009157896.001.

Kanafani, K., Lund, A.M., Worm, A.S., Jensen, J.D., Birgisdottir, H. & J. Rose (2021). Klimaeffektiv renovering: Balancen mellem energibesparelse og materialepåvirkninger i bygningsrenovering. BUILD Rapport 2021:24.

Katz, E. & P. F. Lazarsfeld (1955). Personal influence: The part played by people in the flow of mass communications. Free Press, Glencoe.

Laine, J. (2017). European civic neighbourhood: Towards a bottom‐up agenda across borders. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie 108(2), 220–233.

Lenton, T. M. & B. Latour (2018). Gaia 2.0. Science 361(6407), 1066–1068.

Lyon, C., Saupe, E. E., Smith, C. J., Hill, D. J., Beckerman, A. P., Stringer, L. C., Marchant, R., McKay, J., Burke, A., O’Higgins, P., Dunhill, A. M., Allen, B. J., Riel-Salvatore, J. & T. Aze (2022). Climate change research and action must look beyond 2100. Global Change Biology, 28(2), 349­–361.

McCright, A. M. & R. E. Dunlap (2011). Cool dudes: The denial of climate change among conservative white males in the United States. Global Environmental Change 21(4), 1163–1172.

Nissinen, A. & H. Savolainen (2019). Julkisten hankintojen ja kotitalouksien kulutuksen hiilijalanjälki ja luonnonvarojen käyttö-ENVIMAT-mallinnuksen tuloksia. Suomen Ympäristökeskuksen Raportteja 15/2019.

Ojala, M., Cunsolo, A., Ogunbode, C. A. & J. Middleton (2021). Anxiety, worry, and grief in a time of environmental and climate crisis: A narrative review. Annual Review of Environment and Resources 46, 35–58.

Paiho, S., Pulakka, S. & A. Knuuti (2017). Life-cycle cost analyses of heat pump concepts for Finnish new nearly zero energy residential buildings. Energy and Buildings 150, 396–402.

Päivälehti (1900). Fyysillisen yhdistyksen…. 04.02.1900 (29), 3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. <https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/579187?page=3>.

Rapley, C. (2012). Climate science: Time to raft up. Nature 488(7413), 583–585.

Rubino, M., Etheridge, D. M., Trudinger, C. M., Allison, C. E., Battle, M. O., Langenfelds, R. L., Steele, P., Curran, M., Bender, M., White, J. W. C., Jenk, T. M. & R. J. Francey (2013). A revised 1000 year atmospheric δ13C‐CO2 record from Law Dome and South Pole, Antarctica. Journal of Geophysical Research: Atmospheres 118(15), 8482–8499.

Salo, M., Savolainen, H., Karhinen, S. & A. Nissinen (2021). Drivers of household consumption expenditure and carbon footprints in Finland. Journal of Cleaner Production 289, 125607.

Schlosberg, D. (2004). Reconceiving environmental justice: Global movements and political theories. Environmental Politics 13(3), 517–540.

Sovacool, B. K., Martiskainen, M., Hook, A. & L. Baker (2019). Decarbonization and its discontents: A critical energy justice perspective on four low-carbon transitions. Climatic Change 155(4), 581–619.

Sperling, K. (2017). How does a pioneer community energy project succeed in practice? The case of the Samsø Renewable Energy Island. Renewable and Sustainable Energy Reviews 71, 884–897.

Sultana, F. (2022). Critical climate justice. The Geographical Journal 188(1), 118–24.

SWL (=Suomalainen Wirallinen Lehti) (1877). Juhana Ludwig Runebergin hautajaiset. 15.05.1877 (57), 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. <https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/417253?page=2>.

Swim, J. K., Aviste, R., Lengieza, M. L., & C. J. Fasano (2022). OK Boomer: A decade of generational differences in feelings about climate change. Global Environmental Change 73, 102479.

Tàbara, JD (2021). Enabling positive tipping points towards global sustainability in uncertain times. Haettu 13.8.2021, <https://council.science/current/blog/enabling-positive-tipping-points-towards-global-sustainability-in-uncertain-times>.

Tuitjer, L., Dirksmeier, P. & L. Mewes (2022). Geographies of climate change opinion. Geography Compass, e12619.

Turhan, E. (2021). Envisioning climate justice for a post-pandemic world. Dialogues in Human Geography 11(1), 4–7.

US (=Uusi Suometar) (1892). Jälkimaininkia vuodesta 1867, 02.04.1892 (77), 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. <https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/593540?page=2>.

Vainikka, J. (2015). Identities and regions: Exploring spatial narratives, legacies and practices with civic organizations in England and Finland. Nordia Geographical Publications 44(3), 1–172.

Watts, D. J. & Dodds, P. S. (2007). Influentials, networks, and public opinion formation. Journal of Consumer Research 34(4), 441–458.

Watts, D. J. & Rothschild, D. M. (2017). Don’t blame the election on fake news. Blame it on the media. Columbia Journalism Review, 5.

Weckroth, M. & Ala-Mantila, S. (2022). Socioeconomic geography of climate change views in Europe. Global Environmental Change 72, 102453.

Kirjoittaja

Joni Vainikka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa Geotieteiden ja maantieteen osastolla. Parhaillaan hän tutkii sosiaalista muutosta, identiteettien rakentumista ja vähähiilisen asumisen ja liikkumisen suhdetta. Vainikka toimii myös Suomen Maantieteellisen Seuran puheenjohtajana. Tämä blogikirjoitus perustuu 12.5.2022 pidettyyn esitykseen Ilmastoviisaan asumisen kevätpäivässä.