Artikkelit

Ratkaisuja poliittisen päätöksenteon tueksi: Rohkealla asumispolitiikalla kohti kestävää rakentamista 

,

Kasvukeskuksissa on tyhjillään tuhansia sijoittajavetoisille markkinoille rakennettuja, pieniä asuntoja samaan aikaan, kun perheasunnoista on pulaa. Tyhjentyvillä alueilla kuten maaseudulla puolestaan ränsistyy taloja, joille ei löydy ostajaa, vaikka ne olisivat korjauskelpoisia. Toisaalta kasvukeskuksiin on voitu rakentaa niin tiiviisti, että sillä on vaikutusta asuinympäristön viihtyvyyteen: esimerkiksi lähivihreää voi olla vain vähän, ja tiiviys voi lisätä lämpösaarekeilmiötä. Kehitys on siis eriytynyt niin kaupunkien ja haja-asutusalueen, kuin kaupunginosienkin välillä. Asuntomarkkinoiden pysähtyminen vuodesta 2022 alkaen on kärjistänyt näitä pullonkauloja ja tehnyt näkyväksi ongelman, joka on kertynyt vuosikymmenten aikana: rakennuskanta ei vastaa sijainniltaan eikä huoneistotyypeiltään kysyntää. Kysymys ei ole vain siitä, mitä ja mihin rakennetaan, vaan myös siitä, kuinka kauan ja kuinka monella tavalla olemassa olevaa rakennuskantaa voidaan hyödyntää. Emme myöskään osaa ennustaa, miten tulevaisuuden geopoliittiset, teknologiset ja muut vielä ennakoimattomat kehityskulut vaikuttavat siihen, missä ja miten ihmiset haluavat asua tulevien vuosikymmenten aikana. Kirjoitus vetää laajasti yhteen kuusivuotisen Decarbon-Home -tutkimushankkeen tuloksia ja pyrkii osoittamaan konkreettisia ratkaisuja poliittisen päätöksenteon tueksi.

Rakennuskanta on väärässä paikassa, ja asunnot ovat liian pieniä 

Rakennusteollisuuden painopiste on Suomessa pitkään ollut kasvukeskusten pienten asuntojen tuotannossa sijoittajavetoisille markkinoille. Kun markkina kääntyi laskuun, seuraukset näkyivät nopeasti: tuhansia pieniä asuntoja on tyhjillään, kun taas perheasunnoista on pulaa juuri niillä alueilla, joille väestönkasvu keskittyy. Toisaalta maaseudulla ja lähiöissä on rapistuvaa, korjaamista vaativaa rakennuskantaa. Omistajalla, perikunnalla tai uusilla ostajilla täytyisi olla varaa remontoida ilman pankkilainaa, sillä tyhjentyvillä alueilla rakennuksen vakuusarvo ei välttämättä riitä korjausrahoituksen saamiseen. Jos rakennusta ei korjata, se voi jäädä asumattomaksi, jolloin remonttivelka kasvaa, käyttökelpoinen rakennus rapistuu ja päätyy lopulta purettavaksi. 

Väärän sijainnin ja väärän kokoluokan haaste on seurausta ajasta, jolloin aluerakenteen odotettiin kehittyvän toisin. On tärkeää tiedostaa, että myös nykyajassa tehtävät ratkaisut sitovat tilaa ja materiaalia vuosikymmeniksi eteenpäin. Rakentamisen ja korjaamisen ratkaisujen onkin kestettävä aikaa. Keskeinen kysymys on, miten asuntoja ylipäätään rakennetaan niin, että tilat olisivat käytössä mahdollisimman pitkään ja muuntojoustavia eli mahdollisesti muussakin kuin alkuperäisessä käyttötarkoituksessa. Tavoiteltavia ominaisuuksia ovat purettavuus, lisärakennettavuus ja siirrettävyys. Puurakenteissa nämä ominaisuudet toteutuvat usein hyvin, mutta muiden materiaalien osalta purkaminen uudelleenkäyttöä varten voi olla mahdotonta ilman, että rakenteet vaurioituvat. 

Kiertotalousratkaisujen keskeisin kysymys on kolmijakoisesta hyötyjen jakautumisesta: kuka maksaa, kuka hyötyy ja milloin hyödyt tulevat näkyviin. Rakennusten tavoiteltu käyttöikä on usein noin 50 vuotta, mutta onko se liian lyhyt tavoite? Perinnerakentamisen arvostus ja säilyneet vanhat rakennukset osoittavat, että huomattavasti pidemmätkin käyttöiät ovat mahdollisia, kun huolto on jatkuvaa ja tarvittava osaaminen säilyy. Osaamisen ylläpito on itsessään tärkeä tavoite: ilman korjausrakentamisen ja perinnerakentamisen ammattilaisia pisinkään suunniteltu käyttöikä ei toteudu.

Jo rakennettua voidaan käyttää monella tavalla uudelleen  

Rakennusten käyttöiän pidentämiseen ja kiertotalouteen on tarjolla useita toisiaan täydentäviä liiketoimintamalleja. Osa niistä on jo käytössä, osa vasta kokeiluasteella: 

Käyttöiän pidentäminen. Hyvä huolto, remonttivelan välttäminen sekä remonttien ja niiden rahoituksen ennakoiva suunnittelu ovat vaikuttavimpia ja halvimpia keinoja pienentää asumisen elinkaaripäästöjä. Kunnossapito ei kuitenkaan näy investointina eikä kerrytä samalla tavalla arvoa kuin uudisrakentaminen, mikä heikentää sen houkuttelevuutta. 

Purettavaksi suunnittelu (design for assembly). Rakennuksen purkaminen ja osien uudelleenkäyttö on huomattavasti helpompaa ja kannattavampaa, jos se on otettu huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Varaosapankit, kuten Billnäsin varaosapankki, tarjoavat osia vanhojen talojen remontointiin. Toisaalta rakennusmateriaalien uudelleenkäytön markkinapaikat, kuten Spolia Designin showroom, ovat käynnistyneet Suomessa toistaiseksi pienessä mittakaavassa. Kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen onkin tällä hetkellä uudelleenkäytön suurin pullonkaula, mutta digitaaliset ratkaisut voivat tulevaisuudessa parantaa tilannetta. 

Käyttötarkoituksen muutos. Rakennus voi saada uuden elämän uudessa tehtävässä. Pikku-Finlandian siirtyminen Medialukion lisärakennukseksi osoittaa, että väliaikaiseksi ajateltu rakennus voi olla myös pitkäikäinen, jos sen muunneltavuus on huomioitu. 

Modulaariset ja siirrettävät rakennukset. Niin kutsutut parakkikoulut ovat tunnetuin esimerkki siirrettävistä rakennuksista, mutta ne havainnollistavat myös hyväksyttävyyden ongelmaa: Arvostavatko käyttäjät niitä, ja tunnistavatko he aina, että kyseessä on moduulirakennus? Miten nämä ratkaisut kestävät aikaa? Vanhempien huoli ”huonolaatuisesta” koulusta on todellinen, ja voi vaikuttaa kuntien tekemiin päätöksiin. 

Tilat palveluna. Tilojen vuokraaminen kunnalle siirtää elinkaarivastuun rakennuksen omistajalle ja tekee joustavuudesta liiketoimintamallin. Nurmijärven Lepsämässä sisäilmaongelmainen päiväkoti ja väliaikainen koulu korvataan dynaamisella rakennuksella, joka on mitoitettu tulevaisuuden muuttuviin tarpeisiin. 

Lisäkerrosrakentaminen ja parviratkaisut. Kaupungeissa lisäkerrosten rakentaminen kattotasolle toisi lisäneliöitä ilman uutta maankäyttöä. Hyvin korkeat huonetilat voidaan myös joissakin tapauksissa jakaa kahteen tasoon. Naapurit voivat kuitenkin vastustaa korotettujen rakennusten varjostusvaikutuksia, ja ylimmän kerroksen asukkaat voivat menettää asuntonsa arvoa muita enemmän, ja nämä huolet tulisi huomioida tehdyissä ratkaisuissa. 

Jaetut yhteistilat kunniaan. Kun tiloja jaetaan, samat neliöt palvelevat useampaa käyttäjää. Yhteiskäyttöiset tilat ovat myös keino tehdä pienemmästä asunnosta toimiva ilman kokemusta asumisväljyyden laskusta. 

Rahoituksen näkökulmasta lisäkerrosrakentaminen ja täydennysrakentaminen, eli käytännössä rakennusoikeuden myynti, ovat taloyhtiöille tapa rahoittaa korjaushanke ilman, että koko kustannus lankeaa osakkaille. Vastineeksi menetetään kuitenkin pihatilaa ja vaikutetaan maisemaan, mikä voi laskea asuinympäristön koettua viihtyisyyttä. 

Ympäristöhyödyt syntyvät ennen kaikkea siitä, että rakennuksia kohdellaan materiaalipankkeina: uudelleenkäytetyt rakennusosat säästävät uuden materiaalin valmistuksen ja siitä koituvia päästöjä. Sosiaaliset hyödyt taas kytkeytyvät tilojen monikäyttöisyyteen. Niin sanottujen kolmansien tilojen tehokkaampi suunnittelu ja hyödyntäminen tukee asukkaiden kiinnittymistä alueeseen ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta tarjoamalla paikkoja tapaamisille. Monihyötyisyys on tässä olennaista: sama investointi tuottaa yhtä aikaa päästövähennyksiä, taloudellista säästöä ja asuinalueen elinvoimaa — mutta vain, jos se suunnitellaan tuottamaan niitä kaikkia. 

Mitä tarvitaan rohkealta asumispolitiikalta?  

Nykyistä rohkeampi asumispolitiikka tarkoittaa, että pitkäikäisyydestä tulee kannattavaa ja lyhytikäisyydestä kallista. Nykyistä ohjausta voidaan kehittää monin tavoin: 

Pitkäjänteisyyteen kannustaminen rakentamismääräyksissä. Määräysten tulisi palkita muuntojoustavuudesta, purettavuudesta ja korjattavuudesta, ei ainoastaan asettaa vähimmäisvaatimuksia valmiin rakennuksen ominaisuuksille. Käytännössä tämä tarkoittaa, että rakennuksen elinkaaren aikaiset käyttömahdollisuudet arvioidaan jo lupavaiheessa. 

Asumisen hiilijalanjäljen raja-arvot koskemaan myös korjausrakentamista. Niin kauan kuin raja-arvot koskevat vain uudisrakentamista, ohjaus kohdistuu siihen osaan rakennuskantaa, joka kasvaa hitaimmin. Korjausrakentamisen sisällyttäminen raja-arvojen piiriin tekisi vähähiilisten ja kierrätysmateriaalien käytöstä kilpailutekijän myös olemassa olevassa rakennuskannassa. 

Kuntien kaavat lisäkerros- ja täydennysrakentamista suosiviksi. Kaavoituksella voidaan tehdä lisäkerrosrakentamisesta ennakoitava ja kohtuullisen nopea prosessi sen sijaan, että jokainen hanke neuvotellaan erikseen. 

Rakennusmateriaalien jätemaksujen merkittävä korottaminen. Uudelleenkäytön kannattavuuteen vaikuttaa purkujätteen hävittämisen hinta. Jätemaksujen korottamisella tulisi pyrkiä siihen, että osien kierrätyksestä tulee taloudellisesti järkevämpää kuin purkamisesta ja poisheittämisestä. Samalla edesautetaan rakennusmateriaalien uudelleenkäytön markkinapaikkojen ja varaosapankkien valtavirtaistumista. 

Tyhjien tilojen ylläpidon verotus tai yhteiskäytön kannustimet. Tyhjänä pidettävästä tilasta voitaisiin verottaa, tai vaihtoehtoisesti yhteiskäyttöisille tiloille voitaisiin asettaa alhaisempi kiinteistövero. Kannustimessa tulee huomioida alueelliset erot, sillä tyhjenevillä alueilla tilat voivat olla tyhjillään alueellisen kehityksen vuoksi. 

Korjausrakentamisen tuen kohdentaminen vähähiilisyyden perusteella. Ympäristöministeriössä suunnitteilla olevan korjausrakentamisen tuen myöntämisessä voitaisiin painottaa hankkeita, joissa korjataan vähähiilisillä ja kierrätysmateriaaleilla. Näin tuki toimisi samanaikaisesti sekä rakennuskannan kunnon että materiaalikierron hyväksi, ja loisi kysyntää uudelleenkäytön markkinapaikoille.

Lähteet

Viljanen, A. (2025): Business ecosystems for urban sustainability: retrofits, wood construction, and nature-based solutions in Finland. Dissertationales Forestales 362. https://doi.org/10.14214/df.362 

Turunen, V., Vesanen, S., Nurmio, K. & Vainikka, J. T. (Käsikirjoitus) Vacant houses, emptying neighbourhoods: The temporalities and geographies of building heating in Finland.  

Rahman, R. (2026). Enhancing wood use in construction: networks and circular solutions in Finland. Dissertationes Forestales 386. 67 p. https://doi.org/10.14214/df.386

Ruokamo, E., Kylkilahti, E., Lettenmeier, M. and Toppinen, A. (2024): Are people willing to share living space? Household preferences in Finland, Buildings and Cities, 5(1), p. 601–619. 

Kirjoittajat

Sampo Vesanen, Anne Toppinen, Anne Viljanen, Rayhanur Rahman  

/by

Ratkaisuja poliittisen päätöksenteon tueksi: Kaavoituksella kohti ilmastoviisasta rakentamista kunnissa

,

Vuoden 2026 alussa Helsinki luopui tavoitteestaan olla hiilineutraali vuonna 2030. Tilalle otettiin 85 prosentin päästövähennystavoite vuoden 1990 tasosta, ja sana ”hiilineutraali” katosi kaupungin viestinnästä. Kun jopa Suomen vauraimman kunnan kunnianhimon taso laskee taloudellisen paineen alla, herää kysymys: mitä tämä tarkoittaa kunnille, joissa resurssit, investointikyky ja liikkumavara ovat jo lähtökohtaisesti rajallisemmat? Kuntien ilmastotoimia tukemalla ja kehittämällä kaavoitusta on mahdollista edistää rakentamisen ilmastoviisautta kunnissa. Kirjoitus vetää laajasti yhteen kuusivuotisen Decarbon-Home-tutkimushankkeen tuloksia ja pyrkii osoittamaan konkreettisia ratkaisuja poliittisen päätöksenteon tueksi.

Kunnilla on käytössään monipuolinen työkalupakki…

Suomen kunnilla on vahvat työkalut ohjata asuinrakentamisen vähähiilisyyttä niin velvoittavin kuin vapaaehtoisin keinoin. Velvoittavat keinot liittyvät erityisesti yleis- ja asemakaavoitukseen. Vapaaehtoisia keinoja taas ovat esimerkiksi osaamispääomaa kerryttävät toimijaverkostot ja yhteiset rakennusprojektit, jotka voivat systeemisesti edistää uusien ratkaisujen kehittämistä ja käyttöönottoa.

Suomalaisten kaavoittajien näkemyksiä kestävän asuinrakentamisen edistämisestä kunnissaan on tutkittu muun muassa vuonna 2021 kerätyllä kyselyaineistolla. Kyselyyn vastasi noin 160 kaavoituksen parissa työskentelevää 90:stä Suomen kunnasta. Asukasmäärällä mitattuna aineiston kunnat edustivat 70 % Suomen asukkaista. Tulosten perusteella noin 90 prosenttia vastanneista piti yleis- ja asemakaavoitusta tärkeänä tai erittäin tärkeänä vaikuttamiskeinona. Valta on kuitenkin jakautunut epätasaisesti.

Suuremmilla kunnilla on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia investoida ja kohdentaa resursseja kaavoituksen kehittämiseen ja kehittää omia vapaamuotoisia ohjauskeinoja. Suuret kasvukeskukset ja pienet maaseutumaiset kunnat eivät toisin sanoen ole vertailukelpoisia toimijoita, vaikka maankäyttö- ja rakennuslaki on kaikille sama. Maantieteellinen sijainti ei ole vain tulevaisuudenuskon kysymys, vaan se vaikuttaa konkreettisesti sekä asukkaiden että yritysten mahdollisuuksiin uusiutua. Esimerkiksi rahoituksen saatavuus vaikuttaa investointi- sekä korjausmahdollisuuksiin ja elinkeinorakenne teknologiavalintoihin. Kuntien tekemiin päätöksiin vaikuttavat myös alkutuotanto-, teollisuus- ja palveluelinkeinorakenteet.

Kaavoittajakyselyn tulokset vuodelta 2021 osoittavat myös kuntien painottavan asuntorakentamista koskevassa maankäytön ohjauksessaan eri tavoin ilmastovaikutusten hillinnän ja ekosysteemipalveluiden turvaamisen merkitystä. Kaupunkimaisissa kunnissa painottuvat enemmän vain ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmat, kun taas muissa kunnissa kiinnitetään enemmän huomiota ilmastovaikutusten rinnalla ekosysteemipalveluiden turvaamiseen. Näin siitä huolimatta, että luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa kaupungit ovat avainasemassa. Monimuotoisuus nivoutuu merkittäviltä osin myös monilajisuuden ymmärtämiseen: vaikka lajien välisen vuorovaikutuksen on todettu lisäävän hyvinvointia, puuttuu monilajisuuden ulottuvuus pitkälti kaavoituksesta. Ilmastokriisin rinnalla luontokatoon vastaaminen on toinen kaupunkien maankäytön suunnittelussa pikaisia ratkaisuja vaativa haaste.

Teknologioiden ja materiaalien valinnalla voidaan myös merkittävästi edistää kestävää asuinrakentamista, koska niihin liittyvät ratkaisut kytkeytyvät merkittävästi kuntien hiilidioksidipäästöihin. Tästä huolimatta vuoden 2021 kaavoittaja-aineistossa noin 30 % vastanneista totesi kuntansa ohjaavan hyvin vähän tai vähän erilaisten materiaalien käyttöä uudis- ja korjausrakentamisessa. Erityisesti korjausrakentamisen osalta noin 20 % vastanneista ei osannut vastata tähän.

Kuntakaavoittajien tietoisuus, asenteet ja kokemukset vaikuttavat merkittävästi esimerkiksi puurakentamisen yleistymiseen kunnissa, mikä käy ilmi vuonna 2022 kerätystä kyselyaineistosta. Tutkimustulosten mukaan kaavoittajat arvioivat puukerrostalojen olevan betonikerrostaloja parempia sekä ympäristöominaisuuksiltaan että paikallistalousvaikutuksiltaan. He kuitenkin myös pitivät puukerrostaloja betonikerrostaloja kalliimpina ja paloturvallisuudeltaan huonompina huolimatta esimerkiksi rakennusmääräyksiin tehdyistä muutoksista. Erityisesti lyhyemmän aikaa kaavoituksen parissa toimineet suhtautuivat pitkään työskennelleitä epäluuloisemmin puun palonkestävyyteen.

…mutta resurssihaasteet ja siiloutuminen syövät kunnianhimon tasoa

Vuoden 2026 alussa Helsinki luopui tavoitteestaan olla hiilineutraali vuonna 2030, koska tavoite olisi edellyttänyt kalliita päästövähennyskompensaatioita. Tilalle otettiin 85 prosentin päästövähennystavoite vuoden 1990 tasosta — ja sana ”hiilineutraali” poistettiin kaupungin viestinnästä. Kun kunnianhimon taso laskee vauraimmissa kunnissa, voidaanko sosioekonomisesti haasteellisemmassa asemassa olevien, pienempien kuntien edes odottaa sitoutuvan hiilidioksidipäästöjen hillintään? Kehitys ei näytä lupaavalta niillä paikkakunnilla, joissa resurssit, investointikyky ja liikkumavara ovat jo lähtökohtaisesti rajallisemmat.

Suomen järjestelmässä on kolme rakenteellista ongelmaa, jotka ylläpitävät kuilua muodollisten välineiden ja todellisten vaikutusten välillä:

Resurssikuilu kuntien välillä. Kun maankäyttö- ja rakennuslaki olettaa, että kaikilla kunnilla on yhtäläiset mahdollisuudet keinojen hyödyntämiseen, todellisuus on toinen. Pieni kunta, jolla ei ole resursseja palkata kokopäiväisesti omaa kaavoittajaa — saati kestävyysasiantuntijaa — ei kykene käyttämään hyväkseen samoja välineitä kuin esimerkiksi Helsinki. Tämä ei ole muotoseikka: tutkimus osoittaa, että maaseutumaisten kuntien kaavoittajat painottavat kestävän rakentamisen ohjauksessa eri näkökulmia kuin kaupunkimaisten kuntien kaavoittajat. Osin kyse on myös siitä, että jo lähtökohtaisesti isommilla paikkakunnilla on enemmän toimijoita, joiden kanssa voidaan lisätä osaamista, parantaa resurssitehokkuutta ja kehittää innovaatioita.

Keinovalikoimien siiloutuminen. Tutkimustulokset osoittavat kuntien painottavan kaavoituksessaan pitkälti joko ilmastovaikutusten hillintää (materiaalit, teknologiat, energiatehokkuus) tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta (asukkaiden hyvinvointi, esteettömyys, kohtuuhintainen asuminen). Siiloutuminen kumpuaa osittain kuntien perinteisistä lakisääteisistä sosiaalisista vastuista, mutta seuraukset näkyvät vähähiilisen rakentamisen edistämisessä: rakentamisessa ja asumisessa ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset näkökulmat nivoutuvat toisiinsa esimerkiksi asuinympäristön viihtyisyydessä, asumisen kohtuuhintaisuudessa, resurssitehokkuudessa ja arjen sujuvuudessa. Huomioimatta sekä ilmastovaikutusten hillintää että sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei aikaansaada kestävyyssiirtymää, jota Suomi tavoittelee. Siilojen purkamiseen liittyy myös tarve yhä parempaan monilajisuuden ymmärtämiseen maankäytön suunnittelussa.

Kunnianhimon tason hauraus. Helsingin esimerkki paljastaa, että huonoimmassa tapauksessa vähähiilinen rakentaminen on edelleen ensi sijassa ”tulevaisuustoimi”, josta voidaan luopua taloustilanteen kiristyessä. Positiiviseksi käännettynä: jos vähähiilisyys nähdään pitovoimaa ja paikallista kestävyyttä vahvistavana investointina, saattaisi juuri vähähiilinen rakentaminen olla elinvoimansa kanssa painiville kunnille keino erottautua ja vetää puoleensa asukkaita ja yrityksiä. Tavoitteista luopuminen voidaan nähdä paitsi ilmastopoliittisena myös aluepoliittisena menetyksenä. Liiallinen tulevaisuuteen katsominen estää tarttumasta tämän hetken mahdollisuuksiin, mutta yhtä vakavasti otettuna vain nykyhetkessä eläminen häivyttää tulevaisuuden mahdollisuuksien näkemisen.

Ratkaisut — mitä poliittiset päättäjät voivat tehdä

Kunnilla pitää olla vahva maapolitiikka ja poliittinen yhteisymmärrys, mutta on toinen asia, kuinka monella kunnalla on siihen varaa. Ratkaisut pitää siksi rakentaa niin, että ne toimivat kunnan koosta ja resursseista riippumatta — ja että ne yhdistävät ilmastotavoitteet, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen yhdeksi politiikkakokonaisuudeksi.

Kuntien ilmastotavoitteiden tukeminen taloussuhdanteista riippumatta. Helsingin tapaus paljastaa, että kunnianhimon taso voi romahtaa nopeasti taloudellisen paineen alla. Ilmastolaista poistettu kuntien ilmastosuunnitelmavelvoite tulisi palauttaa lakiin, jotta kunnilla on resurssit suunnitella ilmastotoimiaan pitkäjänteisesti ja sektoreiden välisiä synergioita tunnistaen. Ilmastosuunnitelman tulisi olla lakisääteinen, jotta varmistetaan ilmastosuunnittelun vähimmäistaso. Koska osa kunnista tekee hyvinkin kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vähimmäistaso takaisi sen, ettei kuntien välinen kuilu pääse kasvamaan entisestään.

Valtakunnallinen vähimmäistaso vähähiilisyysohjaukseen tontinluovutuksessa. Sen sijaan, että jokainen kunta päättäisi erikseen, ehdollistaako se tontinluovutuksensa vähähiilisyysvaatimuksiin, valtio asettaisi minimitason: kaikki yli tietyn kokoluokan asuinrakentamishankkeet edellyttäisivät hiilijalanjäljen raja-arvon noudattamista. Tämä poistaisi ”race-to-the-bottom”-dynamiikan kuntien välillä ja tasaisi kilpailuasetelmaa. Kunnat voisivat edelleen mennä pidemmälle, mutta minimitaso olisi yhteinen.

Kestävyyskaavoituksen valtionapu pienille kunnille. Resurssikuilu kuntien välillä on ratkaistava suoraan rahoituksella. Ympäristöministeriön kautta jaettava määräaikainen valtionapu — esimerkiksi viiden vuoden ohjelmana — mahdollistaisi pienille kunnille oman kestävyysasiantuntijan palkkaamisen tai usean kunnan yhteisen asiantuntijaresurssin perustamisen. Mallia voitaisiin ottaa nykyisistä energianeuvontamalleista tai kuntien ilmastotyön tukirakenteista, mutta painopiste olisi nimenomaan maankäytön suunnittelun osaamisessa.

Kaavoittajien jatkokoulutusvelvoite vähähiiliseen ja luontomyönteiseen suunnitteluun. Tutkimus osoittaa, että kuntasuunnittelijoiden tietoisuus ja asenteet ovat avainasemassa vähähiilisten ratkaisujen edistämisessä. Jos kaavoittaja pitää puurakentamista kalliina ja paloalttiina ratkaisuna, kunta ei juuri sitä edistä. Pakollinen, säännöllinen jatkokoulutus — vastaavasti kuin monilla muilla ammattiryhmillä — varmistaisi, että tieto vähähiilisistä materiaaleista, luontopohjaisista ratkaisuista ja niiden taloudellisesta toteutettavuudesta päivittyisi. Tämä olisi rakenteellinen muutos, ei yksittäinen koulutustilaisuus.

Ilmasto- ja sosiaalisen hyvinvoinnin tavoitteiden integroitu seurantamittari. Siiloutumisen ongelma ei katoa, ellei sitä mitata. Maankäytön ohjaukseen tulisi rakentaa indikaattori, joka seuraisi samaan aikaan asuinrakentamisen hiilijalanjälkeä ja asuinalueiden sosioekonomisia näkökulmia, alueen viihtyisyys mukaan lukien. Jos kunta saavuttaa päästövähennyksensä kaavoittamalla esimerkiksi tiiviitä asuinalueita ja hiilijalanjäljeltään pieniä rakennuksia, jotka eivät edistä kansalaisten hyvinvointia asuinympäristössään (esimerkiksi lähiluonnon puuttuessa), indikaattori paljastaa sen. Tämä pakottaa kunnat ajattelemaan kestävyyttä moniulotteisesti yli siilojen.

Monilajisen kaavoituksen pilotti viidessä erityyppisessä kunnassa. Luontopohjaisten ratkaisujen ja monilajisen vuorovaikutuksen huomioiminen kaavoituksessa on uusi avaus. Sen sijaan, että pakotetaan kaikki kunnat osallistumaan samalla aikataululla, käynnistetään valtion rahoittama pilottihanke viidessä erityyppisessä kunnassa (suuri kaupunki, kasvukunta, taantuva pienempi kunta, saaristokunta, pohjoinen kunta). Pilotissa kehitetään konkreettisia kaavoitusperiaatteita, joissa lähtökohtana on tukea positiivisia ihmisen ja muun luonnon kohtaamisia (esimerkiksi vihreät käytävät) ja välttää negatiivisia vaikutuksia (kuten hirvikolarit, eläinten kulkureittien katkaiseminen). Pilottien kautta tunnistetaan asukasviihtyvyyttä ja monilajista hyvinvointia lisääviä kokemuksia, joita etenkin heikommassa taloudellisessa asemassa olevat kunnat voivat hyödyntää osana kunta- ja asuntomarkkinointia. Kokemukset tuodaan myöhemmin osaksi kansallista ohjeistusta.

Lähteet

Franzini, F., Berghäll, S., Toppinen, A., Toivonen, R., 2023. Planning for wooden multistorey construction – insights from Finland’s municipal civil servants. European Planning Studies 31, 168–188. https://doi.org/10.1080/09654313.2022.2116271.

Koskivaara, A. & Lähtinen, K. 2023. Land-Use Planning in Municipalities as a Driver for Sustainable Residential Building in Finland: A Regional Innovation System Approach, 2023. J Sustain Res. https://doi.org/10.20900/jsr20230006.

Lähtinen, K., Kanninen, V., Bäcklund, P., Häyrinen, L., Koskivaara, A. & Malm, N., 2024. Land-use policy instruments for sustainable housing: insights from municipality planners in Finland. Urban, Planning and Transport Research 12, 2319714. https://doi.org/10.1080/21650020.2024.2319714.

Syrjälä, H., Kylkilahti, E., Bäcklund, P. & Kääntä L. (arvioitavana). Anonymisoitu arviointiprosessin ajaksi.

Kirjoittajat

Katja Lähtinen, Uula Saastamoinen, Hanna Ahtosalo, Atte Koskivaara, Henna Syrjälä

/by

Kohti tulevaisuuden Kanervalaa – kestävyysmurros jälleenrakennuskauden asuinalueella

,

Joensuun ruutukaava-alueen kupeessa sijaitsevassa Kanervalassa uudistetaan asemakaavaa. Decarbon-Home-hankkeen toteuttajat tutustuivat elokuisen lämpimänä iltapäivänä Kanervalan kaupunginosaan ja kaavoitushankkeen tavoitteisiin.

Kanervala on yksi ensimmäisistä jälleenrakennuskauden asemakaavoitetuista alueista Joensuussa. Puistomainen kaupunginosa sijaitsee kävely- ja pyöräilyetäisyydellä Joensuun keskusta-alueesta sen pohjoispuolella. Alueen läpikulkuliikenne on vähäistä, ja sen läpi risteilevät kevyen liikenteen väylät. Kanervalan läpi kulkevat reitit kuuluvat pyöräilyn suunniteltuun alueverkostoon. Vuoden 1952 asemakaavan rajausalueella on maakuntakaavan suojelumerkintä. Julkisista palveluista kaava-alueella toimii päiväkoti, ja alueen itäreunalla on kauppa sekä kahvila-leipomo.

Kaavoitushanketta esittelivät Joensuun kaupungilta maankäytön suunnittelijat Päivi Mujunen ja Patrik Hämäläinen sekä projektityöntekijä Miikko Itäpuisto sekä Kanervalan ja Otsolan asukasyhdistys ry:n puolesta Ville Elonheimo.

Asuinkortteleiden tiivistämisen paine

Kanervalan alueen käyttöön kohdistuu useita, osin ristiriitaisiakin tavoitteita. Asemakaavan uudistushankkeen tavoitteena on turvata kestävä rakentamisen tapa, joka ottaa huomioon alueen ominaispiirteet, kuten avarat tontit, vehreyden ja yhtenäisen rakentamistyylin. Toisaalta sijainti Joensuun keskustan läheisyydessä tuo paineita aiempaa tehokkaammalle rakentamiselle.

Vaikka Kanervalassa pyritään säilyttämään vanhaa, alue ei suinkaan ole museoitumassa. Markkinoille tulevat asunnot menevät hyvin kaupaksi, ja täydennysrakentamisen myötä Kanervalan länsiosan asukasluku on hieman kasvanut. Täydennysrakentamisen nykyistä tarkempi ohjaaminen onkin tarpeellista. Kaupungin ja asukkaiden välisen sujuvan vuoropuhelun jatkuminen alueen kehittämisessä on myös olennaista.

Keskeisenä ratkaistavana asiana kaavamuutoksessa on alueen keskellä olevan entisen koulun tontin käyttö. Koulu on purettu ja nykyisin koululaiset suuntaavat pääosin naapurikaupunginosa Otsolan puolelle kouluun. Todennäköisimpänä käyttömuotona pidettiin tontin käyttämistä asuinrakentamiseen. Keskustelua käytiin myös rakentamisen tavoista, joilla toteutus olisi ympäristöönsä sopiva.

Kanervalan alueelle on valmisteltu 1990-luvun alussa varsin yksityiskohtaiset rakennustapaohjeet. 2000-luvun aikana rakennuskanta on joiltain osin uusiutunut, kun alkuperäisiä omakotitaloja on purettu ja uusia rakennettu niiden tilalle. Purkaminen tulee ennen pitkää kysymykseen sellaisten rakennusten kohdalla, joissa on jätetty tekemättä tarvittavia korjauksia. Erityistä keskustelua ja kritiikkiäkin on herättänyt vanhojen omakotitalojen korvaaminen paritaloilla, joissa harjasuunta on vastakkainen aiempaan verrattuna. Myös rakennusten koko ja mittasuhteet suhteessa vanhaan rakennuskantaan nousivat kierroksella esiin kaupunkikuvaan vaikuttavina tekijöinä. Lisäksi alueen reunoille on valmistunut kaksikerroksisia rivitaloasuntoja, jotka erottuvat alueen yleisilmeestä.

Vaakakupin toisella puolella on mahdollisuus toteuttaa hanke sallitun rakennusoikeuden puitteissa sekä tontinomistajien yhdenvertaisuus: jos lupia on aiemmin annettu tietynlaisille uudisrakennuksille, on hankala kieltää niitä myöhemmin muilta. Rakennustapaohjeiden kirjauksia toisaalta todennäköisesti viedään entistä enemmän kaavamääräyksiksi.

Taloyhtiöt aktiivisina vähähiilisen asumisen edistäjinä

Kanervalan alueella on yhtenäinen kokonaisuus asemakaavassa suojeltuja, 1950-luvun jälkipuoliskolla valmistuneita Selvaag-taloja. Tämän alkujaan Norjasta peräisin olevan jälleenrakennuskauden pelkistetyn talotyypin ominaispiirteenä alueella ovat suuret, yhteisessä käytössä olevat piha-alueet erona myöhempään rivitalorakentamiseen, jossa asunnoilla on tyypillisesti erotellut, asuntojen omassa käytössä olevat pienet pihat.

Vanamokadun Selvaag-talojen yhteisalueita

Pääosa kaupunginosan Selvaag-taloista kuuluu Vanamokadun varrella olevaan taloyhtiöön. Ville Elonheimo esitteli taloyhtiössä toteutettuja ilmastoratkaisuja – yhtiö osallistui kokeilukorttelina Joensuun kaupungin Ilmastokorttelit-hankkeeseen, jossa testattiin erilaisia ilmastoystävällisiä arkirutiineja. Yhteisöllisen asumisen mahdollistava suunnittelu on alueen voimavara; taloyhtiöllä on aktiivisessa yhteiskäytössä muun muassa laatikkopyörä, perävaunu ja istutuslaatikoita. Yhteisomistukseen hankitun laatikkopyörän hankintakustannusten jakamisen hankaluus osallistuvien talouksien kesken osoittaa, että yhteiskäyttöratkaisujen edistämisessä tarvitaan kannusteita.

Osallistamisen keinot kaavoitushankkeissa

Maankäyttö- ja rakennuslain (vuoden 2025 alusta alueidenkäyttölain) tavoitteena on muun muassa turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, vuorovaikutteisuus ja avoin tiedottaminen. Asemakaavaprosessissa käytettävät vaikutusmahdollisuudet ja tarvittava viestintä on lainsäädännössä määritelty niin aloitusvaiheeseen, ehdotusvaiheeseen, valmisteluvaiheeseen kuin hyväksymisvaiheeseenkin liittyen.

Kanervalan asemakaavahankkeen tavoitteena on aktiivinen vuorovaikutus asukkaiden kanssa, minkä toteuttamisessa on käytetty myös uudentyyppisiä osallistamisen keinoja. Kaavatyön tausta-aineistoksi kerättiin asukkaiden tarinoita Kanervalasta. Pääosin saadut vastaukset koskettivat kuitenkin aiempien vuosikymmenten kokemuksia, ja tulevaisuuden maalailu jäi vastauksissa vähäisempään osaan.

Onnistuneempaa uudisrakentamista viherkertoimen avulla

Viherkerroin on korttelien viherrakentamista ohjaamaan kehitetty työkalu, joka kuvaa tontin kasvillisuuden ja sadevettä viivyttävien ratkaisujen pinta-alaa suhteessa tontin koko pinta-alaan. Keskustelua käytiin, miten viherkerroin voisi toimia keinona ohjata Kanervalan puutarhamaisen kaupunkikuvan säilyttämisessä ja toisaalta hulevesiongelmien ehkäisyssä.

Nykyisessä Kanervalan asemakaavassa pientalotonttien rakennusoikeus on kullakin tontilla sama, eikä se riipu tontin koosta, minkä vuoksi sallittu rakennustehokkuus vaihtelee suuresti alueella. Miikko Itäpuiston mukaan asemakaavan valmisteluvaiheessa tehtyjen viherkerrointarkastelujen johtopäätöksenä on ollut, että runsas kasvillisuus ja vettä läpäisevien pintojen käyttäminen antaa mahdollisuuksia tonttien rakennusoikeuden käyttöön kokonaisuudessaan. Jos istutukset jäävät vähäisiksi ja tonteille toteutetaan laajoja asfaltoituja alueita, viherkerroin jää pieneksi, eikä toteutus todennäköisesti sovi alueen kaupunkikuvaankaan. Leveitä pihojen ja kadun väliin jääviä nurmipientareita on mahdollisuus hyödyntää laajemmin monimuotoisuutta tukevina niittyinä lykkäämällä niiden leikkaamista loppukesälle.

Alueen tontit ovat vehreitä ja aurinkopaneeliasennukset taloissa tavallisia

Alueen vanhassa rakennuskannassa on toteutettu paljon kellarirakentamista, jossa kuitenkin paikoin alueen maaperän kosteusolosuhteet ovat aiheuttaneet ongelmia. Kanervalassa on varsin laajat puistoalueet, jotka pysyvät kaavamuutoksessa lähtökohtaisesti ennallaan.

Parhaillaan kaavoitusprosessissa on meneillään luonnosvaihe, jossa kootaan ja laaditaan selvityksiä ja tutkitaan vaihtoehtoja. Kaavoitusprosessin lopputulemana tuleva asemakaava linjaa Kanervalan tulevaisuuden kehitystä seuraavat vuosikymmenet eteenpäin.

Kirjoittajat

Juhani Marttila toimii puumateriaalitieteen tutkijana Luonnonvarakeskuksessa. Decarbon-Home-hankkeessa hänen tutkimusaiheensa liittyvät erityisesti kuntien päätöksentekoon ilmastoviisaaseen asumiseen liittyen.

Uula Saastamoinen toimii tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa ja väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on Decarbon-Home-hankkeen vuorovaikutusvastaava.

/by