Alueelliset erityispiirteet vaikuttavat maankäytön suunnittelun ja rakentamisen innovaatioiden taustalla

,

Atte Koskivaaran tänä vuonna julkaistu väitöskirja tarkastelee erilaisten alueiden kykyä kehittää kestävää kehitystä tukevia innovaatioita maankäytön suunnittelussa ja rakentamisessa. Koskivaara on tehnyt väitöstutkimustaan osana Decarbon-Home-hanketta.

Pähkinänkuoressa väitöskirjani keskittyy tunnistamaan ja analysoimaan erilaisiin alueisiin ja toimintaympäristöihin kohdistuvia haasteita, mahdollisuuksia ja erityispiirteitä, erityisesti keskittyen maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen. Maantieteellisen tason lisäksi tarkastelussa huomioidaan alueen instituutiot ja paikalliset toimijat. Väitöskirjan pääasiallisena tavoitteena on ymmärtää, mitkä eri tekijät vaikuttavat alueiden edellytyksiin luoda kestävää kehitystä tukevia innovaatioita ja tunnistaa alueellisia eroja, erityisesti maankäytön suunnittelussa ja rakentamisessa. Väitöskirjani koostuu kolmesta erillisestä, mutta toisiinsa vahvasti kytkeytyvästä tutkimusteemasta.

Erilaiset suunnittelumekanismit ja toimijat painottuvat alueittain

Ensiksi, koska kaikki alueet ovat omine haasteineen, mahdollisuuksineen ja erilaisten kehityspolkujen takia keskenään erilaisia, myös niiden tarve sekä mahdollisuudet kehittää innovaatioita, eli luoda uusia tuotteita, palveluja, prosesseja, ja toimintamalleja ovat erilaiset. Kun alueiden tarkasteluun sisällytetään institutionaalisia, taloudellisia ja poliittisia seikkoja, on maantieteellisesti samankaltaisista ja keskenään läheisistäkin alueista löydettävissä merkittävää vaihtelua vaikuttaen niiden kykyyn tuottaa innovaatioita.

Tässä väitöskirjassa linssin alla ovat erityisesti valtioiden rajat ylittävät reuna-alueet (cross-border region) sekä suomalaiset kunnat, jotka tutkimuksessa jaoteltiin kaupunki-maaseutu-akselilla. Vahvasti omapiirteisen aluetyypin, valtioiden välisten reuna-alueiden kohdalla alueiden yksilöllisyys korostuu esimerkiksi suurempien kulttuuri- ja lainsäädäntöerojen takia. Luonnonvarojen käytön kohdalla tämänkaltaiset alueet ovatkin olleet otsikoissa liittyen esimerkiksi jokien valjastamiseen energian tuotantoon yläjuoksulla, näkyen häiriöinä veden juoksussa rajan toisella puolella.

Varsinaista rakentamisen ja maankäytön suunnittelun toimialaa väitöskirja tutkii verraten kaupunki- ja maaseutukuntia keskenään. Siinä missä näiden alueiden kehityssuunnat voivat osittain olla itsestäänselvyyksiä, kuten muuttoliikenteen suuntautuminen maaseudulta kaupunkeihin, vähemmän tiedetään siitä, miten tämänkaltaiset tekijät vaikuttavat maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen. Tutkimuksissa kävi muun muassa ilmi, että erilaiset kunta- ja temaattiset strategiat, kehittämisohjelmat sekä julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhankkeet ovat merkittävästi tärkeämpiä kaupunkimaisissa kunnissa verrattuna maaseutumaisiin kuntiin.

Näiden epämuodollisten suunnittelumekanismien tärkeyden korostumisen lisäksi eri kunnissa havaittiin painottuvan erilaiset toimijat. Esimerkiksi siinä missä yritykset nähdään tärkeiksi toimijoiksi rakentamisen kehittämisessä sekä kaupunki- että maaseutukunnissa, uuden tiedon luojat, kuten yliopistot ja tutkimuslaitokset osoittautuivat tärkeämmiksi yhteistyökumppaneiksi kaupunkikunnissa.

Kestävä kehitys osana innovaatioiden tavoitteita

Toinen koko väitöskirjan läpi kantavista teemoista ovat kestävän kehityksen innovaatiot. Yksi tutkimuksen löydöksistä osoittaa, että valtioiden välisten reuna-alueiden kohdalla kestävän kehityksen näkökulma tutkimuskirjallisuudessa osoittautui loistavan poissaolollaan. Rakentamisessa ja maankäytön suunnittelussa teema kuitenkin osoittautui olevan tunnistettu. Kuitenkin niin, että kestävyystavoitteiden havaittiin olevan erilaisia erilaisten kuntien välillä.

Kaupunkikunnissa kestävään rakentamiseen liittyvät toimet, kuten rakennusmateriaalien, energian kulutuksen ja älykkäiden teknologioiden valinta korostuvat, kun taas maaseutukunnissa keskitytään enemmän ekosysteemipalvelujen kehittämiseen. Eron voi kärjistäen perustella sillä, että sitä, mitä alueella on enemmän (rakentamista vs. ekosysteemipalveluja), siihen myös panostetaan. Tietenkin myös rakentaminen, mukaan lukien korjausrakentaminen ovat relevantteja teemoja maaseudulla, kun taas kaupunkien on pystyttävä ylläpitämään ja kehittämään myös niukkoja ekosysteemipalveluitansa.

Väitöskirjan kolmas aihepiiri liittyy teollisuuden uudistumiseen. Aluekehittämisen lisäksi tärkeässä roolissa on se, miten eri alueet tarjoavat toisistaan poikkeavat mahdollisuudet uuden kehityspolun luomiselle, tapahtuu se sitten pienten muutosten tai suoranaisen murroksen kautta. Tulevien polkujen luomisen lisäksi näkökulmalle on keskeistä huomioida jo tapahtunut kehitys ja siitä aiheutuneet sidonnaisuudet.

Rakentamista on tyypillisesti pidetty vahvojen polkuriippuvuuksien toimialana. Sen yrityksistä koostuva arvoketju pitää sisällään lukuisia eri vaiheita rakenne- ja arkkitehtisuunnittelusta rakentamisen tuotteiden valmistamiseen ja itse rakennuspaikalla tapahtuvaan rakentamiseen. Näistä vaiheista vastaavat usein eri yritykset eri maantieteellisissä sijainneissa. Rakentamisen kehittymisen ja innovaatioiden saavuttamiseksi näiden yritysten ja muiden toimijoiden on oltava aktiivisesti yhteydessä toisiinsa. Mikäli yksi tai useampi verkoston toimijoista jää jatkuvasti vaille laajempaa vuorovaikutusta, saattaa se hidastaa innovaatioita koko arvoketjussa. Toisaalta, vaikka projektiluonteisesti yhteydenpitoa olisikin, tulosten ja toimintatapojen laajempi ja pysyvämpi kehittäminen vaatii pitkäjänteisempiä toimia yli projektien.

Puurakentamisen taloudellinen kannattavuus sahateollisuudessa ja elementtituotannossa

Väitöskirjassa tutkittiin rakentamisen liiketoiminnassa tapahtuvaa kehitystä puurakentamisessa aktiivisesti mukana olevien yritysten kautta. Tarkemmin ottaen tutkimuksessa arvioitiin suomalaisten pienten ja keskisuurten sahayritysten sekä puisten elementtivalmistajien taloudellisen toimintakyvyn kehittymistä 10 vuoden aikana (2012–2021). Aineistona käytettiin yritysten oikaistuja tilinpäätöstietoja.

Elementtivalmistajien kohdalla kotimainen markkina korostuu verrattuna sahoihin, joiden tuotteiden markkinat ovat lähes kauttaaltaan globaalit. Tutkimuksessa nousi esiin elementtivalmistajien vakavaraisuuden ja maksukyvyn trendinomainen heikentyminen koko 2010-luvun ajan. Huomioitavaa ovat kuitenkin suuret yrityskohtaiset vaihtelut monissa kannattavuusluvuissa, mitkä kielivät suurista eroista yritysten liiketoimintamalleissa, esimerkiksi joidenkin keskittyen julkisiin rakennushankkeisiin toisten toimiessa pääosin yksityisissä rakennushankkeissa.

Sahoihin vertailu tuo väitöskirjassa esiin kaksi olennaista eroa toimialojen välillä. Ensinnäkin toimialojen kypsyysasteet poikkeavat merkittävästi: sahateollisuus on toiminut Suomessa jo vuosisatojen ajan, kun taas elementtivalmistus – erityisesti suurten taso- ja moduulielementtien osalta – on huomattavasti nuorempi teollisuudenala. Tämä heijastuu sekä tuotantoteknologioiden kehitysvaiheeseen että alan vakiintuneisiin toimintamalleihin. Toisaalta erot liittyvät markkinoiden rakenteeseen ja kysynnän luonteeseen. Sahatavaran markkinat ovat pitkälti bulkkiluonteisia ja standardoituja, kun taas elementtirakentamisen markkinoille on tyypillistä suurempi räätälöinnin tarve.

Suurten, kokonaisen teollisuuden kattavien muutosten sanotaan kestävän vuosia tai vuosikymmeniä. Väitöskirjan tulokset tukevat osaltaan tätä väitettä sen osalta, että taloudellinen kehitys oli pitkään tasaista eikä peräkkäisissä vuosissa välttämättä näkynyt suuria vaihteluja. Aikasarjan viimeinen vuosi, 2021, toi kuitenkin muutoksen tähän rauhalliseen kehitykseen sahojen kohdalla, kun globaalit puutavaran hinnat nousivat rymisten. Mahtumatta täysin väitöskirjaan aineistoon, 2020-luvun kehityskulku erityisesti elementtivalmistajien osalta vaikuttaa kääntäneen niiden taloudellisen suorituskyvyn poikkeuksellisen syvään ahdinkoon.

Alueiden tulisi vahvistaa toimintaedellytyksiään tulevaisuuden muutoksissa

Väitöskirjan havaintojen valossa voidaan todeta, että vaikka alueiden sisäiset valmiudet ja toimintaympäristön erityispiirteet eivät yksin selitä toimialojen kehityssuuntia, niiden on silti mahdollista vahvistaa omia toimintaedellytyksiään ja kasvattaa kykyään selviytyä ja sopeutua muutoksiin. Tämä on keskeistä, jotta eri alueet voivat paremmin varautua tuleviin, ennakoimattomiinkin muutoksiin.

Kirjoittaja

Atte Koskivaara toimii tutkijana Luonnonvarakeskuksessa. Hän on keskittynyt metsäteollisuuden liiketoiminnan ja innovaatioiden tutkimiseen ja viettää lukuvuoden 2025–2026 vierailevana postdoc tutkijana Yhdysvalloissa, University of Massachusetts Amherstissa. Väitöskirja “Innovation systems for sustainability: insights from wood construction businesses and land use planning in Finland” on luettavissa Dissertationes Forestales -julkaisusarjassa: https://doi.org/10.14214/df.374

Otsikkokuva: Timo Roschier

/by

Suomalaisen asumisen tulevaisuus: Vihreistä teknometropoleista nomadidystopiaan

Usein rakennamme kuvaa tulevaisuudesta siirtämällä tämän hetken toiveemme ja huolemme toisenlaiseen maailmaan. Ajatus tulevaisuudesta projisoi arjen kokemuksia, joiden taustalle sekoittuu yhteiskunnallisia ja globaaleja havaintoja sekä totuttuja ajatusmalleja tulevaisuudesta. Minkälainen tulevaisuus tulee olemaan ja miten se tullaan kokemaan, on monessa mielessä horisontin takana, ulottumattomissa ja sanoittamisen ulkopuolella (Alhojärvi 2021).

Silti tulevaisuusajattelua tarvitaan, jotta voimme hahmottaa sekä omia unelmiamme ja utopioita että asioita, jotka voivat mennä todella pieleen ja joihin meidän pitäisi osata varautua. Decarbon-Homen tutkijoiden kesken pohdimme miltä erityisesti asuminen voisi näyttää 2080-luvulla: minkälaista yhteiskuntarakennetta nykyiset trendit tuottavat ja millaisia isompia ilmastoon pohjautuvia ”mitä jos” -kysymyksiä siihen liittyy.

Trendit asumisen kehityksen taustalla

Asumisen tulevaisuus rakentuu geopoliittisista murroksista, lämmitykseen ja liikkumiseen vaikuttavista geoekonomisista kehityskuluista, yhdyskuntarakenteen muutoksista, yhteisöjen arvoista ja arjen ihanteista. Muuttuvan ilmaston merkitys kuitenkin kasvaa kaiken aikaa. Kuumenevat kaupungit, Itämeren lämpeneminen, kosteuden ja energian lisääntyminen ilmakehässä vaikuttavat kaikki niin asumiseen, elinkeinoihin kuin terveyteen. Samalla isoksi huolenaiheeksi on nousemassa ehkä uudestaankin massiivisten kaupunkien kulutuksen ja elämäntyylien erkaantuminen niitä ruokkivista luonnonprosesseista ja alkutuotannosta. (Brenner & Ghosh 2025). Tämä avaa uudestaan kysymyksen: mitä, jos kaupungit eivät olekaan tulevaisuus?

Asumisen ja liikkumisen teknologista kehitystä ohjaavat avoin globaali talous, kamppailu luonnonvaroista ja se miten fossiilisista polttoaineista luopuminen kirjoittaa maiden välisiä suhteita ja kauppavirtoja uudelleen (Blondeel ym. 2021). Tulevaisuuteen vaikuttavat monet meistä riippumattomat tekijät. Tuuli- ja aurinkovoimapohjaista ilmastoteollisuuspolitiikkaa on tehty voimallisemmin Suomen ulkopuolella, harvinaisia maametalleja louhitaan enemmän muualla ja jos asumisen arkea optimoidaan tekoälyllä, sekin määrittyy kielimallin kautta, jossa on todennäköisesti enemmän viitteitä maan ulkopuolelta.

Yhdyskuntarakenteen muutos sen sijaan on usein itseään syöttävä kehä, jossa aiempi kehitys ennakoi tulevaa. Tuoreimman Tilastokeskuksen väestöennusteen perusteella on odotettavissa, että Suomen väkiluku kasvaisi 6,6 miljoonaan 2080-luvulle tultaessa. Tosin ennuste olettaa merkittävimmän kasvun tapahtuvan yliopistokaupungeissa ja näiden naapurikunnissa ja väestön vähenevän Itä- ja Pohjois-Suomen teollisuuskaupungeissa. Väestörakenteen tarkempi perkaaminen auttaa hahmottamaan mihin suuntaan Suomi vaikuttaisi olevan liikkeellä. Kouvolan, Imatran ja Porin kaltaisille teollisuuskaupungeille on tunnuksenomaista 20–25-vuotiaiden reilu väheneminen väestörakenteesta. Samalla kun yliopistokaupungit enenevissä määrin tarjoavat samoille ikäluokille yhteisötöntä yksiöasumista ja epävarmaa tulevaisuutta, viivästyy monien perheellistyminen, millä on taas suora yhteys lapsien määrään riippumatta maahanmuuton vaikutuksista. Siten tulevaisuutta arvioidessa on syytä pohtia yhteisöjen arvoja ja minkälaista arkea haluamme tulevaisuudessa elää, ei vain suurkaupunkien vetovoimaa tai imua.

Tulevaisuusskenaariot 2080-luvun Suomesta

Minkälaiseksi suomalainen asuminen sitten noin 55 vuoden päästä voi muotoutua? Jos siirrämme itsemme yhtä pitkällä aikajänteellä menneisyyteen, päädymme lähiörakentamisen huippuvuosiin, aikaan, jolloin energia ei tuottanut kriisiä ja jolloin asuntoja tuli saada pystytettyä rakennemuutoksen kourissa pyörivälle väestölle yhä enemmän. Tällä hetkellä monet näistä lähiöistä ovat peruskorjauksen tähtäimessä tai rapistumassa väestöpaineen siirtyessä muualle. Siten päätökset, joita rakentamisessa teemme nyt määrittävät tulevaisuutta hyvin paljon. Rakennuskantamme tulisi kestää pidempiä helleaaltoja ja kuivuutta, rankkasateita ja äkkitulvia, ja nopeita talvilämpötilojen muutoksia, ja erityisesti kaupunkiasumisessa sekä vesistöjen ulkopuolella tulee huomioida viilennystarpeet. Globaalit muutokset tulevat myös vaikuttamaan siihen miten taajaan Suomi on asuttu. Jos maan asuntokannasta on nyt yli kymmenys tyhjillään, on ymmärrettävä, että liikkuvia osia tulevaisuuden asumisrakenteisiin on enemmänkin.

Näitä kysymyksiä lähdimme luotaamaan redcap-kyselyllä (redcap.link/FIN2080), jossa vaihtoehtoina oli vastata yhteen kolmesta 2080-lukua luotaavasta kysymyksestä: 1) Minkälaista on suomalainen asuminen tulevaisuudessa, 2) minkälaista asuminen on, kun ilmastoviisas kulttuuri on määrittänyt pitkään suomalaisuuden ydintä, ja 3) minkälaista asuminen on, jos maapallon keskilämpötila on noussut +2.5 astetta esiteollisesta ajasta? Tiettyyn pisteeseen asti nämä kolme kysymystä kehystävät ajatuksia tulevaisuudesta. Ilmastoa ei välttämättä oteta niin tarkkaan huomioon, jos sitä ei erikseen kysytä ja ilmastoviisaat tavoitteet muuttuvat selviytymiskeinoiksi ilmastokriisin syventyessä. Tarkemmin analysoitaessa ja ristiriitaisuuksia eriteltäessä vastauksista nousee neljä skenaariota, joissa Suomen yhdyskuntarakenne ja sosiaaliset suhteet muotoutuvat eri tavoin.

  1. ”Vihreä, teknometropolitanisaatio” -skenaariossa kaupungeista tulee tiiviitä, nopeiden yhteyksien ja automatisoitujen palveluiden keskuksia, joiden pintoja koitetaan saada vihertymään. Maan eri osat on jyvitetty joko virkistysalueiksi, kaivoksille tai energiantuotannolle, ja ne, joilla on varaa asuvat kaupunkien ja sosiaalisten ongelmien ulkopuolella. Rakennustekniikka keskittyy ilmastointiin, vesien hallintaan ja sisustuksen minimalismiin, sekä yhdistettyyn ruuantuotantoon.
  2. ”Hoivaavien yhteisökaupunkien” skenaariossa orgaaninen elämäntyyli valtaa alaa ja perheiden koko kasvaa. Asunnot ovat modulaarisia, kiertotalous kukoistaa ja tekoäly auttaa muokkaamaan kodeista elämänvaihetta vastaavia. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys ohjaavat kaikkea tekemistä, useammat asuvat monisukupolvisissa perheissä, panostavat hyvinvointiinsa, jakamistalouteen ja omavaraisuuteen. Energiaakin tuotetaan pienemmissä yksiköissä.
  3. ”Omavaraiskylä” -skenaariossa neoruralismista on tullut maan tapa, maaseudulta haetaan turvaa ja elinkeinoja. Kaikessa toiminnassa pyritään olemaan omavaraisia, tuottamaan kaikki itse kesien ja kasvukausien ollessa pidempiä. Suurin osa rakennuskannasta on käytössä, ja lisääntynyt puurakentaminen pitää huolen, että asumisesta on pitkällä kaarella kehittynyt nollapäästöistä. Yhteisöllisyyden myötä elämä on verkkaisempaa ja enemmän harmoniassa luonnon kanssa.
  4. Viimeisessä ”muuttuva nomadimaa” -skenaariossa ihmiset muuttavat vuodenaikojen mukaan tai muuttavat pienempiin yhteisöihin. Liikkuva elämäntapa saa aikaan geopoliittista epävarmuutta etenkin, kun Välimeren alue on lähestulkoon autioitunut. Pääkaupunki on täytynyt siirtää pohjoiseen ja koko maan metsät ovat mittavien palojen jälkeen uudistuneet lehtipuuvaltaisiksi. Tässä dystooppisessa skenaariossa Suomen väkimäärä on huomattavasti pienempi, ja asutus keskittyy sisämaahan.

Nämä neljä skenaariota auttavat pohtimaan mihin suuntaan tulevaisuuden asumisen mallintamista voidaan viedä (vrt. Airikkala 2021). Pienet asumisihanteisiin liittyvät muutokset eivät järisytä mallinnuksia paljoakaan suuntaan tai toiseen. Suomessa todennäköisesti asutaan vastaisuudessakin enemmän kaupungeissa, mutta maamme historia osoittaa, että pitkälle 1900-luvun alkuun kyläyhteisömäinen asuminen oli yhteiskuntarakenteen perusta. Siten kolmas skenaario olisi paluuta menneeseen. Ensimmäinen ja toinen skenaario vaativat joko mittavia teknologisia ja sosiaalisia muutoksia. Viimeinen skenaario kuvaa ilmastokriisin syventymistä kansainväliseksi suhteiden hajoamiseksi. Antamalla vaihtoehtoja asumisen tulevaisuudelle mutta myös kaupungistumiselle voidaan miettiä samalla mitä ihmiset haluavat omalta asumiseltaan, sillä yhteisöllisyys, luonnonmukaisuus ja teknologistuminen olivat käytännössä poikkileikkaavan yhteisiä teemoja lähestulkoon kaikissa vastauksissa. Seuraava askelemme on mallintaa asuinrakentamisen, rakennuskannan ja yhteiskuntarakenteen trendejä ja mahdollisia kehityskulkuja, jotta voidaan pohtia minkälaiset muutokset tuottavat minkälaisia määrällisiä tulevaisuuksia.

Lopuksi

Suomessa tulevaisuudentutkimusta tehdään maailmankin mittakaavalla merkityksellisellä tavalla. Tästä huolimatta esimerkiksi Valtioneuvoston (2025) tulevaisuusselonteko hahmottelee Suomeen vaikuttavia tekijöitä – geopolitiikkaa, maailmantaloutta, huoltosuhdetta, teknologiaa, ilmastoa ja demokratiakehitystä – ikään kuin nämä olisivat täysin ohjaamattomissa ulottuvuuksissa ja osittain jopa fatalistisessa mielessä antautuu jännitteiden, riskien, heikentymisen ja kiihtymisten vietäväksi. Kuitenkin juuri Suomen tulevaisuutta määrittävimmät tekijät ovat asuminen, alueellinen tasapaino ja se, mitä annettavaa meillä on globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Se mitä tulevaisuudelta haluamme ja mihin nykykehitys on meitä viemässä ovat kaksi merkittävintä teemaa suomalaisen asumisen tulevaisuutta hahmoteltaessa.

Kirjoittaja

Helsingin yliopiston tutkijatohtori Joni Vainikka johtaa Decarbon-Homen ”sosiaalinen ja alueellinen eriytyminen” työpakettia. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat mm. tulevaisuuden asuminen, ilmastoasenteet ja aluerakenteiden historia.

Lähteet

Airikkala, M., Castrén, A., Helminen, V., Karhinen, S., Kosonen, K. J., Kuivalainen, V., … & Sahlberg, M. (2021). Alue- ja yhdyskuntarakenteen mahdolliset tulevaisuudet. PERUS-SKENE-hankkeen loppuraportti. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:58.

Alhojärvi, T. (2021). Utopian kolme työtä. Jälkikapitalismin maanpeitosta. niin&näin 3/2021, 41–51.

Blondeel, M., Bradshaw, M. J., Bridge, G., & Kuzemko, C. (2021). The geopolitics of energy system transformation: A review. Geography Compass, 15(7), e12580.

Brenner, N., & Ghosh, S. (2025). The monster ‘within’: Capitalist urbanization as geometabolic escalation. Development and Change.

Valtioneuvosto (2025). Tulevaisuusselonteon 1. osa Strateginen toimintaympäristöanalyysi sekä skenaarioita vuoteen 2045. Valtioneuvoston julkaisuja 2025:82.

/by

Asuminen murroksessa: Arjen ehdoilla ympäristöystävällisiä valintoja

Ilmastonmuutos ja luontokato pakottavat meitä tarkastelemaan rakentamista ja asumista uusista näkökulmista. Rakennusten hiilijalanjälkeä on pienennettävä, luonnon monimuotoisuutta suojeltava ja asumisessa sopeuduttava muuttuvaan ilmastoon.

Kestävän asumisen tueksi tarvitsemme ratkaisuja, joiden kehittämisessä ja käyttöönotossa erityisesti yrityksillä ja kunnilla, mutta myös meillä kansalaisilla on merkittävä rooli. Asumisen kestävyys ei synny vain teknologisista ratkaisuista, vaan myös arjen valinnoista. Olennainen kysymys on, miten tulevaisuuden Suomessa asutaan ja rakennetaan, kun ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin vaatimukset on tasapainoisesti huomioitava?

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Decarbon-Home-hankkeessa olemme tutkineet suomalaisten asumistoiveita, niiden yhteyttä ympäristöhuoliin sekä eroja kaupunki- ja haja-asutusalueiden välillä asumisvalinnoissa. Business Finlandin rahoittamassa FoREfront-hankkeessa taas olemme tarkastelleet yritysten ja kuntien mahdollisuuksia yhdessä ja erikseen edesauttaa asuinympäristöjen haasteisiin vastaamista. Molemmissa hankkeissa etsimme konkreettisia ratkaisuja sosiaalisesti oikeudenmukaisen ja ympäristöystävällisen asumisen edistämiseen.

Hankkeiden tutkimustulosten mukaan asumistoiveet eivät määräydy pelkästään tulojen tai asuinpaikan kaltaisten taustatekijöiden perusteella: Myös ympäristöhuolet vaikuttavat siihen, miten suomalaiset haluavat asua. Tuloksemme osoittavat, että moni toivoo ennen kaikkea rauhallista asuinaluetta luonnon läheisyydessä, mikä korostuu erityisesti maaseudulla asuvien toiveissa. Luonto nähdään tärkeänä osana toivottua asumista: se on paitsi itseisarvo, myös erilaisten harrastusten ja ulkoilun mahdollistaja. Ei ole sattumaa, että juuri ympäristöstä huolestuneet korostavat luonnon merkitystä asumisessaan.

Olemme myös havainneet ympäristöhuolten ja kotitalouden tulojen vaikuttavan asumisvalintoihin eri tavoin eri alueilla. Pienituloisille ympäristöstä huolestuneille kaupunkilaisille palveluiden ja joukkoliikenteen saatavuus on tärkein tekijä kodin valinnassa, kun taas pienituloiset ympäristöstä huolestuneet maaseudun asukkaat arvostavat eniten rauhallista sijaintia luonnon lähellä.

Tuloksistamme nousee esiin myös se, että ekologiset asumisvalinnat voivat olla seurausta sekä ympäristöarvoista että arjen realiteeteista. Esimerkiksi pienituloiset kaupunkilaiset valitsevat usein kodin, josta on helppo liikkua jalan tai joukkoliikenteellä. Tällainen valinta pienentää hiilijalanjälkeä riippumatta siitä, onko motiivina arjen käytännöllisyys vai ekologiset arvot. Toisaalta haja-asutusalueilla asukkaat voivat joutua autoilemaan pitkien etäisyyksien vuoksi, vaikka he olisivatkin hyvin ympäristötietoisia. Kestävä asuminen muodostuu kuitenkin useista tekijöistä – rakennusmateriaalien ja teknologioiden valinnoista aina liikkumistapoihin – eikä yksittäinen tekijä, kuten autoilu, selitä sen kestävyysvaikutuksia.

Asumistoiveet ja ympäristöhuolet kietoutuvat tiiviisti yhteen, mutta syy-seuraussuhteet asumisvalinnoissa eivät ole yksiselitteisiä. Yksi meistä tekee ekologisia valintoja arvojen pohjalta, toinen taas olosuhteiden pakosta. Tämän moninaisuuden ymmärtäminen on olennaista muuttuvassa Suomessa, sillä kaupungit kasvavat, maaseutu muuttuu ja ilmastotavoitteet edellyttävät tekoja myös asumisessa.

Tulevaisuudessa tarvitsemme entistä enemmän sellaista kestävää rakentamista, joka huomioi ihmisten erilaiset arvot ja elämäntilanteet. Tunnistamalla arjen toiveet, huolet ja realiteetit voidaan rakentaa koteja, jotka tukevat sekä kansalaisten hyvinvointia että maapallon kantokykyä.

Lisätietoa hankkeista: https://decarbonhome.fi ja https://forefrontcities.com/.

Kirjoitus on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 31.8.2025.

Kirjoittaja

Charlotta Harju työskentelee Postdoc-tutkijana Luonnonvarakeskuksessa.

/by

Breaking barriers for reclaimed wood in Finnish construction?

Our recent study examines the root causes for low utilization rate of reclaimed wood in the Finnish built environment. We explore the characteristics of the existing business ecosystem and identifying solutions for increasing the reclaimed use of wood as part of circular economy.

Both the EU taxonomy and renewing construction product regulation continue to push for more circular practices in construction, Finland still lags when it comes to wood recycling and reusing in construction. At the same time, wood material is the second largest share of construction and demolition (C&D) waste after concrete. In order to achieving EU carbon neutrality goal by 2050, construction sector should enhance reusing and recycling of wood instead of incineration.

How does reclaimed wood business ecosystem looks like?

Our study, based on both interview and workshop data, found that reclaimed wood is part of a complex business ecosystem. Yet, to make better use of it and support circular economy practices, there needs to be stronger connections and communication between the stakeholders involved at every stage of a building’s life—from construction to demolition and beyond. Additionally, the involvement of strong intermediaries specializing in reclaimed wood at different phases of a building’s life is required.

What existing barriers are there for reclaimed wood?

The reasons behind the current low cascading rates of construction materials are many, including technological, regulatory, market and cultural barriers. From market perspective, well established forest industries and availability of affordable virgin wood material in Finland weaken the push for reclaimed wood use. Culturally, construction industry’s conservatism, resistance to change, and wariness of innovation, the fears and prejudices against new approaches and perceived high risks are mentioned as main barriers. Considering construction technology, we found weak development of knowledge and skills, along with digitalization and standardization tools in dealing with reclaimed wood. Additionally, lack of incentives and stricter policy requirement on reused material utilization are found to be limiting the reclaimed wood use. As mentioned by one stakeholder:

“Regulation definitely does not support circularity. Many regulations are based on the idea that we have virgin construction materials and components, and they do not consider the special issues if we use recycled material. […] you must have licenses and permits to use it because it is a waste, even though it would be technically possible [to reclaim it]”.

What potential solutions are there for boosting the use of reclaimed wood?

Our results highlight harmonization required from EU to national level policy instruments, such as the EU green deal and taxonomy. There is a need for collaboration between public-private partnership, which is a key for the success of reclaimed wood use. This will further assist to develop large scale demo piloting projects, in which the industries can learn together through experimentation. Moreover, reclaimed wood has their own story which may increase the value during business. The language of ‘waste wood’ should be replaced with ‘reclaimed wood’ or ‘recovered wood,’ as the former conveys a negative perception regarding its usability and quality. We also found the necessity of using reclaimed wood in more diversifying way. As addressed by one stakeholder: “Maybe I would like to see a more diversified use. I mean, trying new purposes, maybe experimenting a little bit more boldly, and also seeing value in the old.”

All in all, the renewal of the Construction Act in Finland in 2025 introduces an obligation to report demolished materials, with the help of digital applications for mapping materials and substances in buildings that brings new hope for wood cascading.

Based on our study, the businesses surrounding reclaimed wood in Finland is only emerging, and there remain many barriers. The ambitions, motivations, and willingness of actors will be crucial for mainstreaming reclaimed wood use. By developing intermediary services, including use of digital tools and finding physical places for sorting, cleaning, and storage could reduce the technical challenges of implementing reclaimed wood while effective at tackling market barriers, assure product safety and validity.

Read more

Rahman, M.R., Korsunova, A., Dmitrijeva, A. & Toppinen, A. From Barriers to Solutions for Reclaiming Wood in Construction: a Business Ecosystem Case in Finland. Circ.Econ.Sust. 5, 3551–3574 (2025). https://doi.org/10.1007/s43615-025-00575-7.

Writers

Md. Rayhanur Rahman is a PhD researcher at the Department of Forest Sciences, University of Helsinki. In the Decarbon-Home project and as a part of his dissertation, he analyses local wood-based construction policy network and business ecosystem for reclaimed wood in construction.

Anne Toppinen is a professor of Forest Economics at the University of Helsinki. She was the Decarbon-Home consortium leader during the first project period 2020-2023 and currently acts as a Senior Adviser to the consortium. Her expertise deals with low carbon construction business.

Photo: Md. Rayhanur Rahman

/by

Kierrätyspuun käyttö Suomen rakennussektorilla – kuinka siirtyä esteistä ratkaisuihin?

Puumateriaalin osuus on betonin jälkeen toiseksi suurin rakennus- ja purkujätteistä Suomessa. Sekä EU:n taksonomia että uudistuva rakennustuotelainsäädäntö vaativat lisäämään rakennusmateriaalien uudelleenkäyttöä. EU:n hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi vuoteen 2050 mennessä rakennusalan tulisi merkittävästi tehostaa puun uudelleenkäyttöä ja kierrätystä polton sijaan ja nostaa uudelleenkäyttöosuus 70 % tasolle. Puun uudelleenkäyttö rakentamisessa Suomessa on kuitenkin vielä hyvin pienimuotoista ja uudelleenkäyttö laahaa verrokkimaiden perässä.

Tuoreessa Decarbon-Home-hankkeen tutkimuksessa selvitettiin haastattelu- ja työpajatietoihin perustuen juurisyitä kierrätyspuun alhaiseen käyttöasteeseen Suomen rakennusteollisuudessa. Hankkeessa kartoitettiin liiketoimintasekosysteemin ominaisuuksia nykymarkkinoilla ja toimijoiden kokemia esteitä. Lisäksi tunnistettiin ratkaisuja puun kierrätyskäytön lisäämiseksi tulevaisuudessa.

Millainen kierrätyspuun liiketoimintaekosysteemi on Suomessa?

Tutkimuksessa havaittiin, että kierrätyspuu on osa monimutkaista ja hajanaista liiketoimintaekosysteemiä. Jotta puuta voitaisiin uudelleenhyödyntää paremmin ja siten tukea kiertotalouden käytäntöjen leviämistä, tarvitaan vahvempia yhteyksiä toimijakentässä. Olisi olennaisesti lisättävä kommunikaatiota mukana olevien sidosryhmien välillä rakennuksen kaikissa elämänvaiheissa – rakentamisesta purkamiseen ja vielä sen jälkeen. Lisäksi tarvitaan vahvoja kierrätyspuuhun erikoistuneita välittäjäorganisaatioita rakennuksen elinkaaren eri vaiheessa.

Mitkä ovat keskeisiä esteitä kierrätyspuun käytölle?

Rakennusmateriaalien alhaisen kierrätysasteen taustalta löytyy monia syitä, mukaan lukien teknologiset, sääntely-, markkina- ja kulttuuriset esteet. Markkinoiden näkökulmasta vakiintuneen metsäteollisuuden ja edullisen ensiöpuumateriaalin saatavuuden tunnistettiin haastatteluissa heikentävän panostusta kierrätyspuun käyttöön Suomessa. Kulttuurisesti tärkeimpinä esteinä mainittiin rakennusalan konservatiivisuus ja matalan tuottavuuskehityksen myötä alhainen innovatiivisuus. Myös pelot ja ennakkoluulot uusia lähestymistapoja kohtaan sekä koetut suuremmat riskit kierrätysmateriaalille nousivat esiin.

Rakennustekniikan osalta ongelmina nähtiin heikko tiedon ja osaamisen kehitys sekä kierrätyspuun käyttöön liittyen digitalisointi- ja standardointityökalujen puute. Lisäksi kierrätyspuun käyttöä koettiin rajoittavan kannustimien puute ja tiukemmat politiikkavaatimukset uudelleenkäytettyjen materiaalien hyödyntämiselle. Kuten yksi haastateltava mainitsi: ”Sääntely ei todellakaan tue kierrätystä. Rakentamissäädökset perustuvat siihen ajatukseen, että meillä on neitseellisiä rakennusmateriaaleja ja -komponentteja, eivätkä ne huomioi tilanteita, joissa käytetään kierrätysmateriaalia.”

Mitä potentiaalisia ratkaisuja on olemassa kierrätyspuun käytön lisäämiseksi?

Tulokset korostavat EU:n ja kansallisen tason politiikan välineitä, kuten EU:n Green Dealin ja taksonomia-asetuksen merkitystä markkinoiden kehittämisessä. Myös tarve tuotteiden paremmalle harmonisoinnille nousi esiin. Tarvitaan vahvempia julkisen ja yksityisen sektorin välisiä kumppanuuksia ja sitä kautta rohkeampia kokeiluja, jotta kierrätyspuun käyttö lähtisi nousuun. Erityisesti laajempien demonstraatio/pilottiprojektien puute nähtiin ongelmana.

Koska kierrätyspuulla on usein oma tarinansa, tätä voisi korostaa lisäämään uudelleenkäytetyn materiaalin tarinallista arvoa liiketoiminnassa. Tutkimuksessa havaittiin myös tarve käyttää kierrätyspuuta nykyistä monipuolisemmin eri käyttökohteissa. Kuten yksi haastatelluista totesikin: ”Ehkä haluaisin monipuolisempaa käyttöä. Tarkoitan siis uusiin käyttökohteisiin kokeilemista, ehkä hieman rohkeampaa kokeiluja ja myös erityisen arvon näkemistä vanhassa materiaalissa.”

”Jätepuu” välittää kielteisen käsityksen materiaalin käytettävyydestä ja laadusta, ja sen sijaan olisikin parempi puhua ”kierrätetystä puusta” tai ”uusiopuusta”.

Tutkimuksemme perusteella kierrätyspuun kanssa toimivat yritykset ovat Suomessa vasta syntymässä ja esteitä on edelleen paljon. Toimijoiden tavoitteet, motivaatiot ja halukkuus ovat ratkaisevassa asemassa kierrätyspuun käytön valtavirtaistamisessa. Suomessa vuonna 2025 uudistettu rakennuslaki tuo ilmoitusvelvollisuuden puretuista materiaaleista (ns. purkukartoitus). Digitaalisten sovellusten avulla rakennusten materiaalien ja aineiden määrien kartoitus tuo uutta toivoa puun uudelleenkäytölle rakentamisessa.

Käyttöönoton teknisiä haasteita olisi mahdollista vähentää kehittämällä erilaisia välityspalveluita, mukaan lukien erilaiset digitaaliset työkalut mutta myös fyysisten lajittelu-, puhdistus- ja varastointipaikkojen paikantaminen. Tämä purkaisi samalla tehokkaasti markkinoiden esteitä ja varmistaisi tuotteiden turvallisuuden ja käyttökelpoisuuden.

Lue lisää

Rahman, M.R., Korsunova, A., Dmitrijeva, A. & Toppinen, A. From Barriers to Solutions for Reclaiming Wood in Construction: a Business Ecosystem Case in Finland. Circ.Econ.Sust. 5, 3551–3574 (2025). https://doi.org/10.1007/s43615-025-00575-7.

Kirjoittajat

Md. Rayhanur Rahman toimii väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston metsätieteiden osastolla. Osana väitöskirjatutkimustaan Decarbon-Home-hankkeessa hän analysoi puurakentamisen politiikan paikallisen tason verkostoja ja kierrätyspuun liiketoimintaekosysteemiä rakennussektorilla.

Anne Toppinen on metsäekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän toimi Decarbon-Home-konsortion johtajana hankekaudella 2020-2023 ja toimii nyt vanhempana neuvonantajana konsortiolle. Hänen osaamisensa liittyy vähähiilisen rakentamisen liiketoimintaan.

Kuva: Md Rayhanur Rahman

/by

Tulevaisuuden resilienttiä asuinympäristöä etsimässä

,

Vuoden 2025 Ilmastoviisaan asumisen kesäpäivä järjestettiin Strategisen tutkimuksen neuvoston Decarbon-Home-hankkeen ja Business Finlandin rahoittaman FoREfront-hankkeen yhteistyönä.

Ilmastoviisaan asumisen kesäpäivän tapahtumapaikkana toimi uusi palkittu puurakenteinen Solo Sokos Hotel Pier 4. Päivän ohjelmaan sisältyi mielenkiintoisia puheenvuoroja ja keskusteluja tulevaisuuden resilienteistä asumisen ja rakentamisen ratkaisuista. Keynote-puheenvuoron piti Katja Maununaho Tampereen yliopistosta. Hän korosti sosiaalisen infrastruktuurin roolia ja seurallisuuden merkitystä asuinympäristöjen kehittämisessä.

Rakennetun ympäristön resilienssistä käytävä keskustelu on monipuolistunut viimeisten vuosien aikana. Ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumisen lisäksi on noussut tarve ymmärtää paremmin myös sosiaalista kestävyyttä ja siihen vaikuttavia tekijöitä.

Rakentamisen kestävyyden pullonkaulat

Tutkijapuheenvuorojen lisäksi kuultiin hankkeiden yritys- ja kaupunkikumppaneiden näkemyksiä muun muassa rakentamisen kiertotaloudesta ja luontopohjaisten ratkaisujen kehittämisestä ja soveltamisesta. Paneelikeskustelussa syvennyttiin rakentamisen kestävyyden pullonkauloihin ja näkymiin rakentamisen tulevaisuudesta tilanteessa, jossa ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja luontokadon hillintä ovat erittäin tärkeitä kysymyksiä.

Edelläkävijäkaupungit Suomessa ovat jo pitkään asettaneet kansallista ohjausta tiukempia kestävyystavoitteita ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi. Kaupunkikehittämisen aikajänne on kuitenkin pitkä ja prosessiin liittyy lukuisia toimijoita, joten lopputulos on monenlaisten tavoitteiden, keinojen ja toteutustapojen kompromissi. Kansallinen regulaatio myös osin haastaa esimerkiksi rakentamisen kiertotalouden edistämistä.

Rakentamisen suhdannekuopan jälkeen uuteen kasvuun

Päivän keskusteluissa korostui myös rakennusalan heikko taloustilanne, jonka takia moni toimija on lopettanut, innovaatioiden kehitystyö on pysähtynyt, eikä jo olemassa olevia uusia ratkaisuja testata tai oteta käyttöön. Asenteiden muutosta tarvitaan, jotta kestävät rakentamisen ratkaisut muuttuisivat haluttaviksi ja valtavirtaistuisivat. Asiakkaiden tulisi olla valmiita maksamaan kestävistä ratkaisuista, koska kehitystyö aiheuttaa investointikustannuksia. Ei riitä, että kestävät ratkaisut voivat olla taloudellisesti kannattavia pitkällä aikavälillä, vaan yritysten on pystyttävä maksamaan investoinneista aiheutuvat menot myös lyhyellä aikavälillä.

Tarinallistamisen ja konkreettisten esimerkkien avulla voitaisiin viestiä menestyneistä hankkeista. Tyytyväiset asukkaat jakavat mielellään kokemuksiaan onnistumisista, ja esimerkiksi energiaremonteissa rahallinen säästö on hyvä motivaattori uusien ratkaisujen käyttöönottoon. Nykypäivän informaatiotulvassa viestien kohdentaminen nykyistä selkeämmin sisällöin olisi tärkeää. Myös viestinnän laatuun olisi panostettava enemmän – kaikille kaikkea tarkoittaa helposti, ettei sisältö palvele tai kiinnosta ketään.

Kestävyysajattelu rakentamisen lähtökohdaksi

Paneelikeskustelijat nostivat esille, että kiertotalouden kehittymisen näkökulmasta tulevaisuuden kestävässä rakentamisessa esimerkiksi materiaalien kierrätystä helpottaisi se, että niiden uudelleenkäyttö tulevaisuudessa otettaisiin huomioon jo uudisrakennusten suunnittelussa. Kaupunkilaisia myös osallistettaisiin enemmän suunnitteluun, ja ketterä suunnitteluprosessi mahdollistaisi vastaamisen yllättäviinkin muutoksiin hankkeen aikana. Ilmastonmuutoksen tuomien riskien myötä tarve joustavuuteen korostuu nykyistä enemmän kaikilla tasoilla.

Panelistien hahmottelemassa tulevaisuuden visiossa ei siis enää puhuttaisi kestävästä rakentamisesta, vaan yksinkertaisesti rakentamisesta – kestävyysajattelu kun olisi tuolloin vakiintunut kaiken rakentamisen lähtökohdaksi.

Tilaisuus järjestettiin strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman Decarbon-Home-hankkeen ja Business Finlandin rahoittaman FoREfront-hankkeen yhteistyönä. Tilaisuus jatkoi Decarbon-Home-hankkeen aiempien vuosien Ilmastoviisaan asumisen kevätpäivien sarjaa.

Kirjoittajat

Katja Lähtinen (Luke), Anne Toppinen (HY), Daniel Wallenius (Rakennuslehti), Ulla Kuitunen (Skanska oy), Uula Saastamoinen (Syke), Niina Pykäläinen (Syke), Vesa Kanninen (HY) ja Eliisa Kylkilahti (HY)

/by

Rahapuhe kytkeytyy osaksi yhteiskunnallisia teemoja ilmastoviisaan asumisen verkkokeskusteluissa

Raha on keskustelukulttuurissamme edelleen aiheena tabu, vaikka rahaan liittyvä diskurssi on vähitellen kasvanut. Samanaikaisesti vastuullisen kuluttamisen teemat ovat nousseet keskiöön sekä ilmastonmuutoksen että kestävän kehityksen tavoitteiden myötä. Keskustelu rahan roolista osana vastuullista kuluttamista on kuitenkin jäänyt taka-alalle. Pro gradu -tutkielmani pyrki valottamaan rahapuheen roolia osana vastuullista kuluttamista, sillä puhe rahasta vaikuttaa siihen, miten rahankäyttöön suhtaudutaan, miten kulutetaan ja millaisena raha nähdään osana vastuullista kuluttamista.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli tarkastella, miten raha rakentuu osaksi ilmastoviisaan asumisen verkkokeskusteluja. Aineistona toimi vuosille 2018–2022 sijoittuvat Vauva.fi:n verkkokeskustelut, jotka käsittelevät ilmastoviisasta asumista. Tutkimuksen avulla keskusteluista tunnistettiin kolme erilaista rahadiskurssia. Nämä tunnistetut rahadiskurssit olivat rationaalisuuden diskurssi, eriarvoisuuden diskurssi ja oikeudenmukaisuuden diskurssi. Diskurssit kuvailivat sitä, miten suomalaiset kuluttajat puhuvat rahasta, minkälaisia merkityksiä rahaan liitetään sekä miten raha rakentaa näkemyksiä vastuullisesta kuluttamisesta.

Rationaalisuuden diskurssi tarkasteli rahankäyttöä järkiperäisesti, analyyttisesti ja ohjeistavasti. Rahan säästämistä ja kohtuullista kulutusta pidettiin tavoiteltavana ja taloudellisen hyödyn maksimointi ohjaili taustalla vahvasti kulutuspäätöksiä. Eriarvoisuuden diskurssissa rahankäyttö rakentui osaksi rahan ja resurssien epätasaista jakautumista, taloudellista eriarvoisuutta sekä luokkakysymyksiä. Eriarvoisuuden diskurssissa korostuivat emotionaalisemmat sävyt rahasta puhuttaessa, ja rahapuhe sisälsikin turhautuneisuuden, katkeruuden sekä epätoivon sävyjä. Oikeudenmukaisuuden diskurssissa raha kietoutui osaksi oikeudenmukaista rahankäyttöä ja vastuunjakautumista. Oikeudenmukaisuuden diskurssissa korostettiin niin yksilön kuin yhteiskunnan roolia vastuullisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan tavoittelussa.

Tutkielmassa tarkasteltiin myös tunnistettujen rahadiskurssien välisiä suhteita. Suhteiden tarkastelussa huomattiin, että diskurssien välillä oli sekä yhteneväisyyksiä että erimielisyyksiä vastuullisuuteen liittyvissä näkemyksissä. Diskurssien suhtautuminen rahaan ja vastuullisuuteen riippuivat siitä, minkälainen sävy diskursseilla oli rahasta puhuttaessa sekä mitä teemoja diskurssit painottivat.

Tutkielmassa havaittiin, että ilmastoviisaan asumisen verkkokeskusteluissa raha kytkeytyi laajasti osaksi esimerkiksi politiikan, luokan, identiteetin, tasa-arvon ja etiikan teemoja. Rahapuheen ollessa kytköksissä laajempiin teemoihin on sen syvällisempi ymmärtäminen osana vastuullista kuluttamista merkityksellistä rahan vaikuttaessa omalta osaltaan myös käsityksiin vastuullisesta kuluttamisesta.

Kirjoittaja

Anni Hyytiä on Vaasan yliopistosta keväällä 2025 valmistuva markkinoinnin johtamisen opiskelija. Hänen pro gradu -tutkielmansa on luettavissa kokonaisuudessaan Osuva-julkaisuarkistossa.

/by

Luonto osana kestävää arkea mediateksteissä

Toteutamme arjessamme lukuisia erilaisia kulutukseen liittyviä käytäntöjä: syömme, harrastamme, pidämme kotia siistinä ja liikumme. Kaikkiin näihin käytäntöihin liittyy jonkinasteista kulutusta, johon voimme kuitenkin vaikuttaa. Suomalaiset pitävät luontoa merkityksellisenä ja sen tilasta koetaan huolta, ja kiinnostus kestävään kulutukseen ja kestävämpään elämäntapaan on tämän myötä lisääntynyt.

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani luontoa osana kestävää arkea. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten luonto rakentuu osaksi kestävän arjen käytäntöjä mediateksteissä. Tutkielman lähestymistapa oli käytäntöteoreettinen. Käytäntöteoriassa keskitytään kuluttajan sijasta tämän arkisiin toimiin, joita toteutetaan erilaisten käytäntöjen avulla. Käytännöt ovat rutiininomaisia, yksilöllisiä ja muuttuvia, elementeistä koostuvia suoritteita, joita tutkimalla pyritään selvittämään ja ymmärtämään kuluttajien arkisia toimia ja jokapäiväistä elämää. Mediatekstien analysoinnin perusteella luonto rakentuu osaksi arkea mahdollistamalla käytäntöjä sekä osallistumalla niihin. Luonto kiinnittyy käytäntöihin eri tavoin ja voi vaikuttaa käytäntöihin liittyvään kulutukseen. Mediateksteissä luonnon nähdään olevan osa kestävää arkea.

Tutkimusaineisto koostui Decarbon-Home-hankkeessa kerätyistä mediateksteistä, jotka koostuivat Ylen ja Meidän Talo, Meillä kotona, ja Helsingin Sanomat aikakausi- ja sanomalehtien teksteistä.

Luontoon liittyvät käytännöt

Tutkimusaineistosta tunnistettiin kolme toistuvaa kestävän arjen käytäntöä, joihin luonto osallistui. Nämä käytännöt nimettiin omavaraisuuden käytännöksi, kompostoinnin ja jätteiden käsittelemisen käytännöksi sekä luonnosta nauttimisen käytännöksi.

Omavaraisuuden käytäntö perustuu haluun elää kestävämmin. Käytäntöä toteutetaan, sillä kestävämmin eläminen ja luonnon arvostaminen koetaan tärkeäksi. Käytäntö vaatii toteutuakseen useita säännöllisiä toimia, kuten kastelua ja poimimista. Käytännössä korostuu hiljainen tieto, sillä erilaiset luonnonkasvit ja vihannekset vaativat mm. tunnistamista ja oikeaoppista, yksilöllistä hoitoa kasvaakseen.

Kompostoinnin ja jätteiden käsittelemisen käytäntö perustuu haluun toimia oikein. Käytännön motiiveja ovat ympäristöystävällisyys, taloudellisuus ja käytännöllisyys. Jätteen kierrätys on järkevää, jonka lisäksi käytäntö voi toimia omavaraisuuden käytännön resurssina, sillä kompostoinnin avulla jätteet jatkavat elämäänsä ravinteikkaana multana.

Luonnosta nauttimisen käytäntö on tunnistetuista käytännöistä yksilöllisin, sillä sitä voidaan toteuttaa lukemattomilla tavoilla. Käytäntö perustuu luonnon mahdollistamaan hyvän olon tunteeseen. Luontoon liittyviä tunnetiloja ovat esimerkiksi rauha ja oman hyvinvoinnin parantaminen. Luonnosta nauttimiseen ei ole ohjekirjaa ja käytäntöä toteutetaankin vapaammin. Käytäntö rajautuu sen perusteella, mitä pidetään luontona. Osa kuluttajista saattaa kokea luonnoksi ainoastaan koskemattoman metsän, kun taas osa voi pitää lähipuistoa luontona.

Käytäntöjen kestävyys

Mediateksteistä tunnistettujen käytäntöjen kestävyyttä tarkasteltiin niihin liittyvän kulutuksen ja kestävän kulutuksen kolmen eri ulottuvuuden (ympäristö, sosiaalinen, taloudellinen) avulla. Tutkielman perusteella jokaista käytäntöä voidaan toteuttaa kestävästi tai kestävämmin eri ulottuvuuksissa, mutta myös vähemmän kestävästi käytäntöön liittyvistä kulutustottumuksista riippuen. Lähes kaikki arjen käytännöt vaativat jonkinlaista kulutusta toteutuakseen, mutta käytännön toteuttaja pystyy vaikuttamaan kestävyyteen juuri siihen liittyvän kulutuksen avulla.

Etenkin omavaraisuuden käytännön kohdalla kuluttajan halu elää kestävämmin korostuu, jolloin päämotiivina toimii luonnon kantokyvyn säilyttäminen ja tietoisuus maapallon nykyisestä tilasta. Kuluttajat toteuttavat arjessaan käytäntöjä erilaisista syistä. Kierrättäminen saatetaan kokea pakollisena velvoitteena, kun taas luonnossa oleminen etuoikeutena. Kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta kiinnostuneiden kuluttajien määrä kasvaa ja kuluttajat ovat tietoisempia valinnoistaan kuin koskaan aikaisemmin. Kun ymmärretään millaisia asioita kestävämmin elävät kuluttajat arvostavat, voidaan heille kohdistaa oikeita palveluja ja tuotteita.

Kirjoittaja

Veera Ranta-Krenkku valmistuu Vaasan yliopistosta markkinoinnin johtamisen koulutusohjelmasta kauppatieteiden maisteriksi keväällä 2025. Hän nauttii luonnosta ja toivoo, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus tähän. Kehitys on yhteinen asia, johon kaikilla eri tahoilla on mahdollisuus vaikuttaa positiivisemmin. Pro gradu -tutkielma Luonto osana kestävää arkea: Arjen kulutuskäytännöt mediateksteissä on luettavissa kokonaisuudessaan Osuva-julkaisuarkistossa.

/by

Kokeilukulttuurista oppimisen kulttuuriin? 1386 rakennetun ympäristön kokeilua Suomessa

Pian tulee kuluneeksi vuosikymmen siitä, kun Juha Sipilän hallitus lanseerasi ohjelmassaan kokeilukulttuurin käsitteen. Valtioneuvoston kansliaan perustettiin erillinen yksikkö, jonka tehtävänä oli jalkauttaa ja kerätä oppeja kokeiluista eri yhteiskunnan osa-alueilla. Eniten huomiota sai tuolloin kansainvälisesti ainutlaatuinen perustulokokeilu, joka oli pilkahdus oikeudenmukaisesta sosiaalipolitiikasta keskellä yhteiskunnallisesti riitaista leikkausten aikaa. Eräänlainen kokeilujen aika oli kuitenkin käynnistynyt jo aiemmin, ja rakennettu ympäristö tarjoaa tästä mielenkiintoisen esimerkin.

Kokeilut ovat tilanteisiin sidottu ja katoava luonnonvara, josta jää harvoin pysyvää muistijälkeä. Rakennetun ympäristön kokeiluja voidaan jäljittää tarkastelemalla esimerkiksi Aran, Motivan ja Sitran ylläpitämiä tietokantoja tai sivustoja, kuten energialoikka.fi ja materiaalitkiertoon.fi. Analyysissaan kollegamme Saija Mokkila kävi läpi 15 tietokantaa, joista hän tunnisti kaikkiaan 1386 Suomessa 1990 luvulta alkaen toteutettua rakennetun ympäristön kokeilua. Näistä lähempään tarkasteluun valikoitui 204 kokeiluhanketta, joiden toteutuksesta oli saatavilla tarkempaa tietoa.

Kirjallisuudessa kokeilut nähdään keinona vauhdittaa vähähiilisiä ratkaisuja ja innovaatioita, kokeilla teknologioita ja käytäntöjä uusissa ympäristöissä sekä tunnistaa ja hallita mahdollisia ei-toivottuja vaikutuksia. Tässä tekstissä pohdimme, minkälaisia energiatoimia kokeiluilla on pyritty vauhdittamaan, mitä kokeilut kertovat yhteiskunnallisesta murroksesta ja miten oikeudenmukaisuus on huomioitu hankkeissa. Kenties tämä myös antaa eväitä pohtia mikä on kokeilujen rooli laajemmin yhteiskunnan kestävyysmurrosten hallinnassa.

Energiakokeilujen ratkaisut

Aineistosta selviää, että yli puolet kokeiluista sijoittui esikaupunki- ja lähiöalueille, lähes puolet kokeilujen kohteista oli muita kuin asuinrakennuksia ja kolme neljännestä kokeiluista oli julkisesti toteutettuja.

Energiakokeiluhankkeiden kohteena voivat olla erilaiset toiminnalliseen energiaan (operational energy) tai sitoutuneeseen energiaan (embodied energy) liittyvät ratkaisut. Toiminnallisella energialla tarkoitetaan erilaisia energiankäyttöön liittyviä käytäntöjä, palveluita ja suunnittelua, joilla pyritään tukemaan kestävää energiankäyttöä. Näihin luetaan muun muassa energian hallintajärjestelmät tai energiankäyttöön vaikuttavat teknologiat, kuten aurinkopaneelit ja lämpöpumput. Vastaavasti sitoutuneella energialla tarkoitetaan materiaalisia ratkaisuja, kuten rakentamisessa tehtyjä raaka-ainevalintoja, rakennusten kunnostusten ja korjausten toteutusta sekä materiaalien purkamista ja kierrätystä. Esimerkiksi rakennusten energiaremontit tai tilamuutokset kuuluvat tähän ryhmään.

Käytännössä erottelu ei tietenkään ole selkeä, vaan monissa tarkastelluissa hankkeissa on kyse samanaikaisesti molemmista ryhmistä. Kuitenkin toiminnallista energiaa koskevia ratkaisuja oli tapauksissa kaksinkertainen määrä sitoutuneeseen energiaan verrattuna. Noin puolissa kokeiluista rakennuksissa pyrittiin lisäämään uusiutuvan energian käyttöä joko alkuperäisessä suunnittelussa tai korjauksien yhteydessä.

Suuren kokoluokan lämpöpumppu Espoon Finnoon asuinalueelta. Keskisyvillä maalämpökaivoilla on rakennettu korttelienergian ratkaisu, joka tuottaa kaukolämpöä useille kerrostaloille. Alue on kiinnostava energiasuunnittelun kannalta, koska osaan alueen asuinrakennuksista on rakennettu myös kaukolämpöyhteys. (Kuvaaja: Jani Lukkarinen.)

Energiamurroksen suunta

Kokeilujen lupauksena on tukea laajempaa yhteiskunnallista oppimista ja tarjota välineitä, joilla kestävyys voidaan paremmin huomioida politiikan ja kehityksen toteutuksessa. Tarkastelimme kokeiluja myös ”murrosorientaation näkökulmasta” jaottelemalla kokeilut uuden teknologian kokeiluihin, alueellisen kehityksen kokeiluihin, markkinakehityksen kokeiluihin tai yhteiskunnallisen ongelmanratkaisun kokeiluihin. Kukin näistä tarkoittaa mahdollisuutta varsin erilaiselle yhteiskunnalliselle oppimiselle.

Kolme viidesosaa tarkastelluista kokeiluista keskittyi yksinomaan teknologiseen kokeiluun, eli niissä tutkittiin, kuinka uuden teknologian mahdollisuudet voidaan paremmin huomioida erilaisissa konteksteissa. Joka viidennessä kokeilussa kohteena oli aluekehitys, kuten kaavoituksen tai energiaverkoston kehittäminen uudenlaiset teknologiat huomioiden, mistä esimerkkinä voidaan pitää vaikkapa tamperelaisen taloyhtiön kokeilua, jonka pohjalta kehitettiin suunnittelun käytäntö ylijäämälämmön myymiselle kaukolämpöverkkoon. Vain noin joka kymmenes tapaus kohdistui markkinoiden luomiseen, josta tyypilliset esimerkit olivat kulutusjouston ja virtuaalivoimaloiden kokeiluja, tai yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen, mikä edellytti usein suuria monien eri kaupunkien välisiä vertailuhankkeita.

Oikeudenmukaisuuden huomioiminen

Lähes kaikissa tarkastelluissa tapauksissa voitiin tunnistaa myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmia. Oikeudenmukaisuus oli kuitenkin yleensä läsnä melko suppeasti joko kustannusten tai hyötyjen yhteiskunnallisen jakamisen merkityksessä. Kustannusten jakamisen kohdalla kyse oli pääasiassa resurssien säästämisestä tehokkaampien käytäntöjen ansiosta. Hyötyjen näkökulmasta kyse oli joko resurssi- ja energiatehokkuuden parantamisesta, joka tuottaa säästöjä käyttäjille tai toimeentulosta ja saavutettavuuden lisäämisestä, joka tarkoittaa esimerkiksi energiapalveluiden tuomista haavoittuvien ihmisryhmien saataville. Lisäksi noin viidenneksessä tapauksista huomioitiin erilaisten ihmisryhmien mahdollisuudet osallistua kokeilun toteuttamiseen.

Samalla kokeilut jättivät huomioimatta esimerkiksi ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, kuten toteutettujen hankkeiden vaikutukset yleiseen asumisen hintojen nousuun. Kaiken kaikkiaan kokeilut kuitenkin ovat olleet selkeästi julkisen talouden keino kohdentaa resursseja paremmin haavoittuvien ihmisryhmien ja vaikeassa asemassa olevien alueiden käyttöön.

Mitä kokeiluista on opittu?

Dokumentoitujen kokeilujen määrä on jatkunut tasaisena jo 15 vuoden ajan, joten voimme ehkä todeta kokeilun olevan pysyvä osa kaupunkien suunnittelua ja politiikkaa. Tämä voi olla myös hyvä asia, koska ympäristökin muuttuu aiempaa nopeammin. Esimerkiksi sään ääri-ilmiöt ja energiamarkkinoiden heilunnat tuottavat olosuhteet, joissa uudenlaisia toimintamalleja, nopeaa reagointia ja jatkuvaa oppimista todella tarvitaan. Samalla herää kysymys, riittääkö yhteiskunnalla kykyä oppia kokeiluista vai jäävätkö ne yksittäistapauksiksi.

Kokeilut sopivat hyvin yhteen ”hankkeistamisen” (projectification) kanssa. Hankkeiden avulla saadaan tukea ja resursseja tarpeisiin, jotka normaalissa tilinpidossa saattaisivat hautautua kiireisempien asioiden jalkoihin. Ainakin aineistomme perusteella vaikuttaa siltä, että hankkeistaminen on auttanut saamaan liikkeelle oikeudenmukaisuuden kannalta merkityksellisiä hankkeita, mutta kokeiluista oppiminen on jäänyt ehkä varsin puutteelliseksi.

Kuten aluksi totesimme, kokeilut ovat hetkellisiä ja tilannesidonnaisia. Suurinta osaa aineistosta tunnistetuista kokeiluista ei pystytty analysoimaan, joten ehkäpä kokeilukulttuuri pitää sisällään myös enemmän sosiaalisia kokeiluja ja paikallista oppimista kuin mitä pitkälti kunnallisesti toteutetut kokeiluhankkeet antavat ymmärtää. Joka tapauksessa kokeilujen mahdollisuudet niin murroksen oikeudenmukaisuuden tukemisessa kuin teknisten kokeilujen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämisessä edellyttävät parempia keinoja seurannalta sekä kokeilukontekstien ja hallinnan vuoropuhelulta.

Kirjoittajat

Jani Lukkarinen on politiikka-analyysien ja tiedon yhteistuotannon tutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Decarbon-Homessa hän koordinoi murrosareenaprosesseja ja tukee energiakokeiluja koskevia analyyseja.

Erkki-Jussi Nylén toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hänen tutkimuksensa fokusoituu kiertotalouteen ja politiikan prosesseihin. Decarbon-Homessa hän tutkii puurakentamisen politiikkaa ja rakennetun ympäristön kokeiluja.

/by

Alueellinen tyhjeneminen, asumattomat rakennukset ja lämmitysmuotojen muovaama tulevaisuus

Usein ilmastoystävällisintä rakentamista on jo rakennettu koti. Muuttoliike ja kaupungistuminen kuitenkin jättävät jälkeensä tyhjiä rakennuksia, harvenevia palveluita ja aiemman yhdyskuntarakenteen kaikuja. Modernit ihmiset liikkuvat helpommin kuin modernit rakennukset.

Kaupungit on nähty kasvun moottoreina, mutta monessa maassa kolikon kääntöpuolena on, että erityisesti kaupunkialueiden ulkopuolinen väestömäärä kutistuu. Tätä ’kutistumista’ on käsitelty myös tilallisena ilmiönä (Hollander & Nemeth 2011; Syssner 2022), vaikka varsinainen ilmiö liittyy lisääntyneeseen tyhjään tilaan, ränsistymiseen ja rakennuskannan arvon alenemiseen. Asumme yhä tiiviimmin samaan aikaan kun maaseututupien valot käyvät harvemmiksi.

Väestörakenteen kehittymiseen liittyy aaltomaisuus ja sukupolvien kokoerot uusiutuvat jaksoissa. Suomen väestön rauhanajan kehitys tiivistyy suuriin ikäluokkiin 1940-luvun lopulta, karjalaisten asuttamiseen kaupunkeihin ja maaseudulle, suureen sisäiseen muuttoliikkeeseen 1970-luvun alussa, kaupungistumiseen ja kaupunkien tiivistämiseen 2010-luvulla. Kun suurimmat kaupungit ovat tuntuvasti kasvaneet, maaseutuvaltaiset alueet ovat tyhjentyneet. Samaan aikaan suomalaisten syntyvyys on heikentynyt reippaasti muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan verrattuna.

Jos Suomen nykyisten kuntien väestön kehitystä kuvaa 1970-luvun alusta, ovat monet kirkonkylät menettäneet kunnalliset palvelunsa, väestö on muuttanut erityisesti koulutuksen perässä yliopistokaupunkeihin ja maahanmuutto kohdistuu erityisesti suurimpiin kaupunkeihin. Asuntorakentamisen paine kohdistuu muualle kuin missä rakennuskantamme sijaitsee, kun vähittäislämmöllä ylläpidettävien tyhjien rakennusten maisema halkoo maata.

Kuva 1. Suomen kuntien suhteellinen kehitys. Vuosi 1972 toimii ’lämpökartassa’ perusvuotena (indeksi 100). Vuoteen 2023 mennessä Helsinki, Turku, Tampere, Oulu erottuvat parhaiten kasvavina alueina Ahvenanmaan tiiviin ja tasaisen kehityksen ohella. Animoinut J. Vainikka.

Ennakoiko rakennusten lämmitysmuoto asutuksen pysyvyyttä?

Tekeillä oleva tutkimusartikkelimme liittyy tyhjenevien kotien politiikkaan ja erityisesti siihen, miten asuinrakennusten lämmitysmuodot voivat ennakoida paikallista tulevaisuudenuskoa ja terveen elinkeinorakenteen edellytyksiä. Käytämme erityisesti Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän Väestötietojärjestelmän rakennus- ja huoneistorekisterin (RHR) tietoja ja Tilastokeskuksen Ruututietokantaa. RHR:n avulla pääsemme kiinni rakennusten tämänhetkiseen käyttötilanteeseen ja niiden lämmitystapoihin.

”Tyhjiksi” asunnoiksi määrittelemme sellaiset rekisterin kohteet, jotka ovat olleet ilman vakinaista asukasta yli kolme vuotta, joko asuntomarkkinoilla tai hylättynä. Hypoteesimme on, että energiaremonteissa uudenlaisiin lämmitystapoihin satsaaminen merkitsee tulevaisuudenuskoa siihen, että remontoitavalla asuinrakennuksella on edessään vielä paljon käyttöikää. Esitämme, että asuinrakennusten lämmitystapa voi olla merkittävässä roolissa, kun tarkastellaan alueen tyhjenemiskehitystä.

Suomen väestö keskittyy yhä suuriin kaupunkeihin. Kun tarkastellaan Suomen asuinrakennuksia, voidaan laskea, että vuosien 2002 ja 2023 välillä asuinrakennusten keskipiste on siirtynyt etelä-lounaaseen noin neljä kilometriä. Samaan aikaan tyhjillään olevien asuinrakennusten keskipiste on siirtynyt koilliseen noin 12 kilometriä. Urbanisaatio ilmenee siten myös rakennuskannan keskittymisessä ja tyhjien rakennusten taajuudessa Helsingin linjan itäpuolella, missä väestön ikääntyminen on voimakkaampaa.

Kuva 2. Kaikkien asuinrakennusten ja tyhjien asuinrakennusten keskipiste vuosina 2002–2023. Tekijät: V. Turunen, J. Vainikka.

Vaikka rakennus tai asunto ei ole käytössä, joudutaan siitä silti pitämään huolta. Asuntokannan säilyminen käyttökelpoisena edellyttää huoltoa ja peruslämmön ylläpitoa talvisin. Vuonna 2023 maassa oli yli 200 000 tyhjää asuinrakennusta ja yli kaksi miljoonaa tyhjää asuntoa. Näistä osa voi toki toimia kakkosasuntona, väliaikaisvuokrattavana tai loma-asuntona, mutta hiilijalanjäljen pienentämistoimenpiteiden ja kestävyysmurroksen edistämiseksi on mietittävä minkälaiseen käyttöön nämä esimerkiksi vuonna 2050 soveltuvat.

Lämmitysmuotojen suhteen Suomen sisällä on myös mittavia eroja. Metsävaltaisessa itäisessä Suomessa on runsaasti puulämmitteisiä asuinrakennuksia, kun taas läntisessä Suomessa on suhteellisesti enemmän öljylämmitteisiä asuinrakennuksia. Lämmityksen alueellisuus auttaa pohtimaan tyhjenemisen aluevaikutuksia. Nämä fossiili-intensiiviset, tai vanhanaikaiset, lämmitysmuodot eivät välttämättä ole yhtä houkuttelevia uutta kotia harkitseville kuin maalämpö. Pidemmän päälle lämmitystavan uusiutumisesta voi tulla alue- ja geopoliittinen kysymys, jos alueiden tyhjenemiskehitystä halutaan jarruttaa. Uusien asuinalueiden taustalla on väistämättä tyhjäksi jääneitä asuinkelpoisia rakennuksia, jotka voisivat ylläpitää tasapainoista aluekehitystä (Caramaschi & Chiodelli 2023).

Epävarmuustekijät

Tutkimusaineistomme sisältää epävarmuuksia. RHR-aineiston sisältö ei ole täysin ajantasaista, joten käytämme tyhjilläänolotietona Suomen ympäristökeskuksen toteuttamassa KAVERI-hankkeessa kehitettyä prosessia tyhjien rakennusten tunnistamiseen. Keskeinen epävarmuus liittyy kakkosasuntojen asumattomuuteen. Samaan tapaan lämmitysmuodon muutostieto ei välttämättä aina välity RHR-aineistoon, eivätkä rakennusten lämmitysmuotojen yhdistelmät rekisteröidy järjestelmään. Epävarmuuksista huolimatta tiedot ovat kuitenkin tällä hetkellä parhaita saatavilla olevia.

Lämmitysmuotojen alueellisuus

Tarkastelimme tyhjien pientalojen osuuden ja kolmen eri lämmitysmuodon, puulämmityksen, öljylämmityksen ja maalämmön, osuuden yhteyttä postinumeroalueittain. Tarkastelimme kolmea eri maantieteellistä rajausta: koko Suomea, läntistä Suomea (Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa) ja itäistä Suomea (Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala).

Postinumeroalueet, joilla on enemmän maalämpöä eivät näyttäisi olevan niin herkkiä tyhjentymään ja niiden tulevaisuudenkuva voi olla keskimääräistä valoisampi. Maalämpöjärjestelmän rakennuttaminen on merkittävä investointi, jota ei todennäköisesti toteutettaisi, jos rakennus uhkaisi jäädä tyhjäksi lähitulevaisuudessa. Alueilla, joilla taas on paljon puulämmitystä, tyhjeneminen oli voimakkaampaa. On mahdollista, että puulämmitteiset talot ovat vanhempaa rakennuskantaa, harvemmin asutuilla seuduilla ja tämän lisäksi niiden jälleenmyyntiarvo voi olla pienempi.

Öljylämmityksen ja tyhjien rakennusten osuuden yhteys näytti olevan yllättäen negatiivinen. Tämä voi johtua siitä, että öljylämmityksen toteutus, ylläpito ja käyttö on kuitenkin vaatinut jonkinlaisen investoinnin, jolloin rakennuksia ei helposti hylätä.

Kuva 3. Tyhjien pientalojen osuuden ja puulämmityksen, öljylämmityksen ja maalämmön osuuden yhteys ja korrelaatiot postinumeroalueittain eri aluerajauksilla (koko Suomi, läntinen Suomi ja itäinen Suomi). Kuvaajissa on esitetty pisteenä yksi postinumeroalue. Kuvaajan x-akselilla on esitetty lämmitystavan osuus suhteessa kaikkiin postinumeroalueen lämmitystapoihin ja y-akselilla on esitetty tyhjien rakennusten osuus kaikista postinumeroalueen pientaloista. Kunkin kuvaajan oikeassa ylälaidassa on esitetty muuttujien (Pearsonin) korrelaatiokerroin. Tekijät: V. Turunen, J. Vainikka

Lopuksi

Tyhjentyvässä asuntokannassa on toki taustalla muitakin tekijöitä kuin lämmitysmuoto, mutta on huomattava, että rakennusteknisetkin seikat ovat merkittäviä alueellisen elinvoiman kannalta. Rakennuskannan kunto ja ylläpito voivat myös välillisesti aiheuttaa segregaatiota ja heikompiosaisuuden keskittymistä. Kaupunkien sisällä uudet lämmitysmuodot voivat kasvattaa asuntojen arvoa, jolloin energiaremonttien viivästyminen voi lisätä eriytymistä. Tätä varten aiomme tarkastella lähemmin asuntokohtaista dataa. Lisäksi erityisesti itäisen Suomen osalta tyhjenemiskehityksellä on myös geopoliittista merkitystä, sillä kokonaisturvallisuuteen liittyy myös erityisesti rajaseutujen elinvoimaisuus. Toisaalta läntisen Suomen öljyriippuvuuden korvaaminen omavaraisella, ei-fossiilisella lämmöntuotannolla parantaa aluetaloutta. Tyhjillään olevat rakennukset ja asunnot vaikuttavat valtion resurssien käyttöön (Pike ym. 2024) ja ovat merkittävä tekijä tulevaisuuden asumisen määrittymisessä. Kaupunkien kasvu ja rakennuskannan uudistuminen selittyy usein sillä mitä jätämme taaksemme.

Kirjoittajat

Ville Turunen työskentelee suunnittelijana Suomen ympäristökeskuksessa. DecarbonHome-hankkeessa hän tutkii muun muassa rakennusten ominaisuuksien ja sosioekonomisten muuttujien vaikutusta alueiden tyhjenemiskehitykseen. Erityisenä mielenkiinnon kohteena hänellä on paikkatieto ja mallien hyödyntäminen erilaisten ilmiöiden kuvaamisessa.

Tutkija Sampo Vesanen työskentelee data-analyysin, datan visualisoinnin ja geospatiaalisten prosessien automatisoinnin parissa Suomen ympäristökeskuksessa. Hän on vankka tieteellisen ohjelmoinnin ja tutkimuksen toistettavuuden, joustavuuden ja saavutettavuuden puolestapuhuja.

Helsingin yliopiston tutkijatohtori Joni Vainikka johtaa Decarbon-Homen ”sosiaalinen ja alueellinen eriytyminen” työpakettia. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat mm. tulevaisuuden asuminen, ilmastoasenteet ja aluerakenteiden historia.

Lähteet

Caramaschi, S. & Chiodelli, F. (2023). Reconceptualising housing emptiness beyond vacancy and abandonment. International Journal of Housing Policy 23(3): 588–611.

Hollander, J. B., & Németh, J. (2011). The bounds of smart decline: A foundational theory for planning shrinking cities. Housing Policy Debate 21(3): 349–367.

Pike, A., Béal, V., Cauchi-Duval, N., Franklin, R., Kinossian, N., Lang, T., Leibert, T., MacKinnon, D., Rousseau, M., Royer, J., Servillo, L., Tomaney, J. & Velthuis, S. (2024). ‘Left behind places’: a geographical etymology. Regional Studies 58(6), 1167–1179.

Syssner, J. (2022). What can geographers do for shrinking geographies? Fennia-International Journal of Geography 200(2), 98–119.

Otsikkokuva: Hirsitalo Lappeenrannan Pulsassa. Vanhaa kunnostamalla voi myös pelastaa rakennuksia tyhjenemiseltä. (J. Vainikka 2024)

/by