maankäytön suunnittelu

Atte Koskivaaran tänä vuonna julkaistu väitöskirja tarkastelee erilaisten alueiden kykyä kehittää kestävää kehitystä tukevia innovaatioita maankäytön suunnittelussa ja rakentamisessa. Koskivaara on tehnyt väitöstutkimustaan osana Decarbon-Home-hanketta.

Pähkinänkuoressa väitöskirjani keskittyy tunnistamaan ja analysoimaan erilaisiin alueisiin ja toimintaympäristöihin kohdistuvia haasteita, mahdollisuuksia ja erityispiirteitä, erityisesti keskittyen maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen. Maantieteellisen tason lisäksi tarkastelussa huomioidaan alueen instituutiot ja paikalliset toimijat. Väitöskirjan pääasiallisena tavoitteena on ymmärtää, mitkä eri tekijät vaikuttavat alueiden edellytyksiin luoda kestävää kehitystä tukevia innovaatioita ja tunnistaa alueellisia eroja, erityisesti maankäytön suunnittelussa ja rakentamisessa. Väitöskirjani koostuu kolmesta erillisestä, mutta toisiinsa vahvasti kytkeytyvästä tutkimusteemasta.

Erilaiset suunnittelumekanismit ja toimijat painottuvat alueittain

Ensiksi, koska kaikki alueet ovat omine haasteineen, mahdollisuuksineen ja erilaisten kehityspolkujen takia keskenään erilaisia, myös niiden tarve sekä mahdollisuudet kehittää innovaatioita, eli luoda uusia tuotteita, palveluja, prosesseja, ja toimintamalleja ovat erilaiset. Kun alueiden tarkasteluun sisällytetään institutionaalisia, taloudellisia ja poliittisia seikkoja, on maantieteellisesti samankaltaisista ja keskenään läheisistäkin alueista löydettävissä merkittävää vaihtelua vaikuttaen niiden kykyyn tuottaa innovaatioita.

Tässä väitöskirjassa linssin alla ovat erityisesti valtioiden rajat ylittävät reuna-alueet (cross-border region) sekä suomalaiset kunnat, jotka tutkimuksessa jaoteltiin kaupunki-maaseutu-akselilla. Vahvasti omapiirteisen aluetyypin, valtioiden välisten reuna-alueiden kohdalla alueiden yksilöllisyys korostuu esimerkiksi suurempien kulttuuri- ja lainsäädäntöerojen takia. Luonnonvarojen käytön kohdalla tämänkaltaiset alueet ovatkin olleet otsikoissa liittyen esimerkiksi jokien valjastamiseen energian tuotantoon yläjuoksulla, näkyen häiriöinä veden juoksussa rajan toisella puolella.

Varsinaista rakentamisen ja maankäytön suunnittelun toimialaa väitöskirja tutkii verraten kaupunki- ja maaseutukuntia keskenään. Siinä missä näiden alueiden kehityssuunnat voivat osittain olla itsestäänselvyyksiä, kuten muuttoliikenteen suuntautuminen maaseudulta kaupunkeihin, vähemmän tiedetään siitä, miten tämänkaltaiset tekijät vaikuttavat maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen. Tutkimuksissa kävi muun muassa ilmi, että erilaiset kunta- ja temaattiset strategiat, kehittämisohjelmat sekä julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhankkeet ovat merkittävästi tärkeämpiä kaupunkimaisissa kunnissa verrattuna maaseutumaisiin kuntiin.

Näiden epämuodollisten suunnittelumekanismien tärkeyden korostumisen lisäksi eri kunnissa havaittiin painottuvan erilaiset toimijat. Esimerkiksi siinä missä yritykset nähdään tärkeiksi toimijoiksi rakentamisen kehittämisessä sekä kaupunki- että maaseutukunnissa, uuden tiedon luojat, kuten yliopistot ja tutkimuslaitokset osoittautuivat tärkeämmiksi yhteistyökumppaneiksi kaupunkikunnissa.

Kestävä kehitys osana innovaatioiden tavoitteita

Toinen koko väitöskirjan läpi kantavista teemoista ovat kestävän kehityksen innovaatiot. Yksi tutkimuksen löydöksistä osoittaa, että valtioiden välisten reuna-alueiden kohdalla kestävän kehityksen näkökulma tutkimuskirjallisuudessa osoittautui loistavan poissaolollaan. Rakentamisessa ja maankäytön suunnittelussa teema kuitenkin osoittautui olevan tunnistettu. Kuitenkin niin, että kestävyystavoitteiden havaittiin olevan erilaisia erilaisten kuntien välillä.

Kaupunkikunnissa kestävään rakentamiseen liittyvät toimet, kuten rakennusmateriaalien, energian kulutuksen ja älykkäiden teknologioiden valinta korostuvat, kun taas maaseutukunnissa keskitytään enemmän ekosysteemipalvelujen kehittämiseen. Eron voi kärjistäen perustella sillä, että sitä, mitä alueella on enemmän (rakentamista vs. ekosysteemipalveluja), siihen myös panostetaan. Tietenkin myös rakentaminen, mukaan lukien korjausrakentaminen ovat relevantteja teemoja maaseudulla, kun taas kaupunkien on pystyttävä ylläpitämään ja kehittämään myös niukkoja ekosysteemipalveluitansa.

Väitöskirjan kolmas aihepiiri liittyy teollisuuden uudistumiseen. Aluekehittämisen lisäksi tärkeässä roolissa on se, miten eri alueet tarjoavat toisistaan poikkeavat mahdollisuudet uuden kehityspolun luomiselle, tapahtuu se sitten pienten muutosten tai suoranaisen murroksen kautta. Tulevien polkujen luomisen lisäksi näkökulmalle on keskeistä huomioida jo tapahtunut kehitys ja siitä aiheutuneet sidonnaisuudet.

Rakentamista on tyypillisesti pidetty vahvojen polkuriippuvuuksien toimialana. Sen yrityksistä koostuva arvoketju pitää sisällään lukuisia eri vaiheita rakenne- ja arkkitehtisuunnittelusta rakentamisen tuotteiden valmistamiseen ja itse rakennuspaikalla tapahtuvaan rakentamiseen. Näistä vaiheista vastaavat usein eri yritykset eri maantieteellisissä sijainneissa. Rakentamisen kehittymisen ja innovaatioiden saavuttamiseksi näiden yritysten ja muiden toimijoiden on oltava aktiivisesti yhteydessä toisiinsa. Mikäli yksi tai useampi verkoston toimijoista jää jatkuvasti vaille laajempaa vuorovaikutusta, saattaa se hidastaa innovaatioita koko arvoketjussa. Toisaalta, vaikka projektiluonteisesti yhteydenpitoa olisikin, tulosten ja toimintatapojen laajempi ja pysyvämpi kehittäminen vaatii pitkäjänteisempiä toimia yli projektien.

Puurakentamisen taloudellinen kannattavuus sahateollisuudessa ja elementtituotannossa

Väitöskirjassa tutkittiin rakentamisen liiketoiminnassa tapahtuvaa kehitystä puurakentamisessa aktiivisesti mukana olevien yritysten kautta. Tarkemmin ottaen tutkimuksessa arvioitiin suomalaisten pienten ja keskisuurten sahayritysten sekä puisten elementtivalmistajien taloudellisen toimintakyvyn kehittymistä 10 vuoden aikana (2012–2021). Aineistona käytettiin yritysten oikaistuja tilinpäätöstietoja.

Elementtivalmistajien kohdalla kotimainen markkina korostuu verrattuna sahoihin, joiden tuotteiden markkinat ovat lähes kauttaaltaan globaalit. Tutkimuksessa nousi esiin elementtivalmistajien vakavaraisuuden ja maksukyvyn trendinomainen heikentyminen koko 2010-luvun ajan. Huomioitavaa ovat kuitenkin suuret yrityskohtaiset vaihtelut monissa kannattavuusluvuissa, mitkä kielivät suurista eroista yritysten liiketoimintamalleissa, esimerkiksi joidenkin keskittyen julkisiin rakennushankkeisiin toisten toimiessa pääosin yksityisissä rakennushankkeissa.

Sahoihin vertailu tuo väitöskirjassa esiin kaksi olennaista eroa toimialojen välillä. Ensinnäkin toimialojen kypsyysasteet poikkeavat merkittävästi: sahateollisuus on toiminut Suomessa jo vuosisatojen ajan, kun taas elementtivalmistus – erityisesti suurten taso- ja moduulielementtien osalta – on huomattavasti nuorempi teollisuudenala. Tämä heijastuu sekä tuotantoteknologioiden kehitysvaiheeseen että alan vakiintuneisiin toimintamalleihin. Toisaalta erot liittyvät markkinoiden rakenteeseen ja kysynnän luonteeseen. Sahatavaran markkinat ovat pitkälti bulkkiluonteisia ja standardoituja, kun taas elementtirakentamisen markkinoille on tyypillistä suurempi räätälöinnin tarve.

Suurten, kokonaisen teollisuuden kattavien muutosten sanotaan kestävän vuosia tai vuosikymmeniä. Väitöskirjan tulokset tukevat osaltaan tätä väitettä sen osalta, että taloudellinen kehitys oli pitkään tasaista eikä peräkkäisissä vuosissa välttämättä näkynyt suuria vaihteluja. Aikasarjan viimeinen vuosi, 2021, toi kuitenkin muutoksen tähän rauhalliseen kehitykseen sahojen kohdalla, kun globaalit puutavaran hinnat nousivat rymisten. Mahtumatta täysin väitöskirjaan aineistoon, 2020-luvun kehityskulku erityisesti elementtivalmistajien osalta vaikuttaa kääntäneen niiden taloudellisen suorituskyvyn poikkeuksellisen syvään ahdinkoon.

Alueiden tulisi vahvistaa toimintaedellytyksiään tulevaisuuden muutoksissa

Väitöskirjan havaintojen valossa voidaan todeta, että vaikka alueiden sisäiset valmiudet ja toimintaympäristön erityispiirteet eivät yksin selitä toimialojen kehityssuuntia, niiden on silti mahdollista vahvistaa omia toimintaedellytyksiään ja kasvattaa kykyään selviytyä ja sopeutua muutoksiin. Tämä on keskeistä, jotta eri alueet voivat paremmin varautua tuleviin, ennakoimattomiinkin muutoksiin.

Kirjoittaja

Atte Koskivaara toimii tutkijana Luonnonvarakeskuksessa. Hän on keskittynyt metsäteollisuuden liiketoiminnan ja innovaatioiden tutkimiseen ja viettää lukuvuoden 2025–2026 vierailevana postdoc tutkijana Yhdysvalloissa, University of Massachusetts Amherstissa. Väitöskirja “Innovation systems for sustainability: insights from wood construction businesses and land use planning in Finland” on luettavissa Dissertationes Forestales -julkaisusarjassa: https://doi.org/10.14214/df.374

Otsikkokuva: Timo Roschier

Decarbon-Home-hankkeessa julkaistu tieteellinen artikkelimme pureutuu eri sidosryhmien rooleihin ja toimintatapoihin maankäytön suunnittelussa sekä niiden suhteeseen kuntien ekologisen kestävyyden tavoitteiden kanssa. Tuloksemme osoittavat merkittäviä yhteyksiä epämuodollisten maankäytön suunnitteluprosessien, uuden tiedon tuottamisen, sekä kuntien kestävyystavoitteiden välillä. Lisäksi havaittiin, että kaupunkimaisten ja maaseutumaisempien kuntien välillä on eroja näissä maankäytön suunnittelun kannalta tärkeissä osa-alueissa.

Kaavoitus suomalaisessa maankäytön suunnittelussa

Kunnissa kestävän rakentamisen ja asumisen mahdollistaminen alkaa suunnittelupöydältä. Ensimmäisessä vaiheessa tämä pöytä kuuluu maankäytön suunnittelusta vastaavalle taholle, sillä onnistuneet kaavoitusratkaisut edistävät hyvinvointia, aluetaloutta ja kestävää kehitystä rakennetussa ympäristössä.

Suomessa maankäytön suunnittelun lakisääteinen ohjaus koostuu kolmetasoisesta hierarkiasta: valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista, maankäytön suunnittelusta maakunnissa (maakuntakaava) sekä kuntatasolla laadittavista yleis- ja asemakaavasta. Kaavoista yksityiskohtaisin eli asemakaava ohjaa maankäyttöä ja rakentamista paikallisten olosuhteiden, kaupunkikuvan, hyvän rakentamistavan sekä muiden kunnassa sovittujen tavoitteiden mukaisesti. Yleiskaavan tarkoituksena on ohjata asemakaavojen laatimista esimerkiksi määrittelemällä asuinalueiden sijoittamista kunnan alueelle.

Yksityiskohtainen maankäytön suunnittelu ja sitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kunnissa, antaen muun muassa kaavoituksesta vastaaville työntekijöille sekä paikallisille poliitikoille merkittävän roolin maankäytön kehittämisessä ja sen ohjauksessa. Lakisääteisen maankäytön ohjauksen lisäksi erilaiset epämuodolliset suunnittelun muodot ovat yleistyneet sekä Suomessa että muissa maissa.

Epämuodollisuus tarkoittaa sitä, että suunnittelu – tai osa siitä – tapahtuu lakisääteisten maankäytön suunnitteluprosessien ulkopuolella. Esimerkkejä tällaisista ovat erilaiset alueiden strategiset kehityssuunnitelmat (esim. MAL) tai julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhankkeet (Public-Private Partnership).

Epämuodollinen maankäytön suunnittelu yhteydessä kuntien kestävyystavoitteisiin ja sidosryhmäyhteistyöhön

Epämuodollisen maankäytön suunnittelun on perusteltu lisäävän strategista valmiutta ratkaista nykypäivän moniulotteisia ongelmia, joita ovat esimerkiksi globaalisti kasvava kilpailu alueiden välillä, ympäristö- ja ilmasto-ongelmat sekä sosiaalinen eriytyminen. Toisaalta epämuodollisten suunnittelumekanismien on nähty lisäävän riskiä legitimiteettiongelmiin, kun laillisuus ei rakennu muodollisen toimivallan varaan ja läpinäkyvästi määriteltyihin päätöksentekoprosesseihin.

Epämuodolliset maankäytön suunnitteluprosessit ovat tulostemme mukaan vahvasti yhteydessä kuntien maankäytön suunnittelun kestävyystavoitteisiin. Epämuodollisten prosessien havaittiin olevan myös lakisääteisiä maankäytön ohjauskeinoja voimakkaammin yhteydessä vuorovaikutukseen alueellisten sidosryhmien, erityisesti tutkimusorganisaatioiden kanssa.

Lakisääteisen maankäytön suunnittelun eri tasojen ja sidosryhmien sekä kuntien kestävyystavoitteiden välillä ei tuloksistamme noussut esille samankaltaisia yhteyksiä: erityisesti kestävän kehityksen näkökulmasta maankäytön suunnitteluun liittyvä kehittämistyö ja innovaatiot näyttävät korostuvan nimenomaan epämuodollisissa suunnittelumekanismeissa.

*Nuolet osoittavat tutkimuksessa havaitut maankäytön suunnittelussa tärkeiden osa-alueiden väliset vahvat suhteet.*

Kaupunkimaisten ja muiden kuntien välillä eroja kestävyystavoitteissa ja sidosryhmäyhteistyössä

Tutkimuksessamme vertailimme myös suomalaiseen maankäytön suunnitteluun kytkeytyviä sidosryhmiä, prosesseja sekä kestävyystavoitteita kaupunkimaisten ja muiden kuntien välillä. Olennainen havaittu ero kuntatyyppien välillä on se, että epämuodollisten maankäytön suunnitteluprosessien rooli korostui kaupunkimaisissa kunnissa.

Kaupungistumiskehitys voi selittää epämuodollisen maankäytön suunnittelun yleistymistä ja olla seuraus kaupunkimaisten kuntien suuremmista resursseista vastata uudenlaisiin maankäytön suunnittelun haasteisiin. Odotetusti muodolliset prosessit koettiin molemmissa kuntaryhmissä tärkeiksi, eikä ryhmien välillä havaittu merkittäviä eroja.

Maankäytön suunnittelun sidosryhmiä koskevissa tarkasteluissa kävi ilmi, että tutkimukseen ja tiedon tuottamiseen keskittyneet toimijat koettiin tärkeämpänä osana maankäytön suunnittelua kaupunkimaisissa kuin muissa kunnissa. Toisaalta tiedon käyttämiseen ja välittämiseen liittyviä toimijoita pidettiin tärkeinä maankäytön suunnittelun sidosryhminä molemmissa ryhmissä.

Kuntien maankäytön suunnittelun kestävyystavoitteiden välillä havaittiin myös eroja: siinä missä kaupunkimaisissa kunnissa kestävään rakentamiseen liittyvät, teknologisia ja materiaalivalintoja painottavat tavoitteet koettiin erityisen tärkeäksi maankäytön suunnittelussa, painottuivat muissa kunnissa ekosysteemipalveluihin liittyvät tavoitteet tärkeämpinä kestävyyden edistämisen keinoina.

Lisätietoa

Tutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa vertaisarvioidusta Journal of Sustainability Research -tiedejulkaisusta:
Koskivaara A, Lähtinen K. (2023). Land-Use Planning in Municipalities as a Driver for Sustainable Residential Building in Finland: A Regional Innovation System Approach. J Sustain Res. 2023;5(2):e230006. https://doi.org/10.20900/jsr20230006

Kirjoittajat

Atte Koskivaara toimii väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistossa Uusiutuvien luonnonvarojen kestävän käytön tohtoriohjelmassa sekä tutkijana Luonnonvarakeskuksessa. Hänen väitöskirjansa tutkii kestävän kehityksen mukaisia innovaatioita alueellisesta näkökulmasta. Sähköposti: atte.koskivaara(at)luke.fi

Katja Lähtinen on Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän työskentelee liiketaloustieteellisistä lähtökohdista yrityksiä, kansalaisia ja kuntia koskevien tutkimusaiheiden parissa mm. vastuullisuuteen, hyväksyttävyyteen ja kestävään kehitykseen liittyvien teemojen kautta. Sähköposti: katja.lahtinen(at)luke.fi